Viime viikolla vietettiin taas muinaisen Piin päivää 22/7 ≈ 3,142857. Eli juuri oikea aika julkaista matikkamystiikkaa keskiaikaisessa miljöössä – tarina, jonka käsikirjoitus valmistui viime vuonna ja jonka sain kesälomillani 2026 viimein kuvitettua.

Trigonon on kymmenminuuttinen elokuvallinen kertomus identiteetistä, vastakkainasettelusta ja luopumisesta. Se on julkaistu YouTubessa englanninkielisenä kerrontana, jota seuraavat samanaikaiset englannin- ja suomenkieliset tekstitykset.

Tekijä: Marko T. Manninen, 2026

Trigonon: teksti suomeksi

Matkani itään alkoi Jerusalemista vuonna 1099, mutta tuo tie ei päättynyt valloitukseen. Se aloitti vyyhdin purkautumisen. Huomasin päätyneeni kauas tuttujen karttojen tuolle puolen, jonkin vetämänä itään, kohti Protagonia, tuulten pieksemää etuvartiota Kilikian Armeniassa. Maa oli halkeillut. Kiviset rinteet, käkkyräiset oliivipuut ja kuivat orjantappurat kuiskivat muinaisista sodista, aivan kuin aika ei olisi koskaan parantanut tätä paikkaa.

Särkyneiden pylväiden ja hymnejä hyräilevien maanpakolaisten keskellä tunsin ensi kertaa, kuinka kutsumukseni alkoi ratketa saumoistaan. Nimeni, Silvaran, Metsän kuningas, kerran luja kuin tammi, kasvatti nyt outoja oksia kielelläni. Rintapanssarini alla sykki arpi, Jerusalemin lahja, velka, jota taakse jättämäni eivät koskaan maksaisi takaisin. Heidän sävelissään ei soinut voitto, vaan kaipuu ajan nielemiin koteihin. Heidän munniharppunsa sytyttivät muistoja, joita en ollut tiennyt omikseni.

Saapuessani Antagoniin astuin haavan sydänjuurille. Kivikirkot olivat sortuneet maahan, ja kuiva ruoho oli levinnyt mosaiikkilattioille. Silloin korppi alkoi seurata polkuani — ei kaarrellut ylläni vaan asteli rinnallani, alati valppaana. Öisin susien kylmässä katseessa kuvastuivat imperiumin järjettömyys ja oikeamielisyyden turhuus — seppien karkaisema valta.

Roomalaisen basilikan seinien sisällä, kukkuloiden puoliksi nielemänä, laskin teräkseni alttarikivelle. Sen paino — kerran koko tarkoitukseni — tuntui nyt harhalta. En ollut saanut miekkaa sepän takomana vaan lahjana vuosia sitten hunnutetulta naiselta, joka nousi Eufratin hämäristä. Hän ojensi sen sanatta, ja minä pidin sitä merkkinä. Nyt näen, että hän koetteli minua, ei voidellut minua.

Basilikan lattiaan oli kaiverrettu muinaisia geometrisia kuvioita, toisiinsa lomittuvia ympyröitä kolmioiden sisällä, haalistuneita mutta täsmällisiä. ”Trigonon”, kuvio kuiskasi — yhteismitallisuuden hyve, joka kätkeytyi suhteisiin. Painaessani kämmeneni kiveä vasten tunsin toisen kohtaamisen kaiun, muukalaisen, joka huusi: ”Neti, Neti!” Ei tämä. Ei tuo. Ei puolustaja eikä vastustaja.

Toistin lausetta, kunnes se repi minut hajalle. En ollut tullut valloittamaan, vaan antautumaan toisenlaiseen raunioon, kadottamaan itseni.

Gaziantepin lähellä sijaitsevan Turbesselin linnoituksen särkyneiden jäänteiden keskellä aistin lopun lähestyvän, mutta se ei saapunut tulena, vaan tomuna. Auringon valaisemassa temppelirauniossa seisoin varjossa, ja hän ilmestyi.

Sibylla.

Hänen silmissään asui korpin katse, ja hänen kasvonsa… ehkä se oli juuri se sama, joka oli noussut Eufratista. Hän tanssi tuhkaan piirretyn ympyrän sisällä. Jokainen liike sytytti ammoin sammuneet soihdut. Hän puhui liikuttamatta huuliaan:

”Kannoit miekkaa oppiaksesi, mitä se ei ole. Toit sen tänne muistaaksesi, mitä itse olet.”

Lankesin polvilleni. Ei enää näkyjä, ei vastauksia. Vain hiljaisuus ja tuulen henkäys, joka puhui antautumisen kieltä.

Kuiskasin silloin sisterssiläisen rukouksen: ”Non nobis, Domine, non nobis…” — ”Ei meille, Herra, ei meille, vaan sinun nimellesi kunnia.”

Jätin Haltiattaren lahjan siihen, terä alaspäin tuhkassa, epäilyn tylsyttämänä. En heittänyt sitä järveen. Palautin sen toiseuteen.

Metagonista laskeuduttuani kuljen nimettömänä raunioiden keskellä, kuulumatta kenellekään. Silti joskus, kun duduk soi vuoristosolien halki, punoutuen idästä länteen, sen henkäyksen hiipuessa, temppeli värähtää.

Tunnen sen kylkiluideni alla.

Minusta on tullut kolmas piste. Suhde, joka pakenee muistoja. Elävä temppeli itse.

Trigonon: text in English

My journey eastward began in Jerusalem in 1099, but that road did not end in conquest. It led to unraveling. I found myself far from any familiar map, drawn east toward Protagon, a wind-lashed outpost in Armenian Cilicia. The land itself was cracked—rocky slopes, gnarled olive trees, and dry thorns all whispering of ancient wars, as though time had never healed this place.

Among shattered pillars and exiles humming hymns, I first felt it—a tear opening in the seam of my purpose. My name, Sylvaran, King of Forest, once solid as oak, now sprouted strange branches on my tongue. Beneath my breastplate a scar throbbed—a gift from Jerusalem, a debt those I’d left behind would never repay. The melodies they hummed were not songs of victory but of yearning for homes lost to time. Their mouth harps kindled memories I hadn’t known were mine.

When I reached Antagon, I stepped into the wound’s heart. Stone churches lay collapsed into the soil, and dry grass spilled over mosaic floors. Then a raven began to follow my path—not circling overhead but walking beside me, ever watchful. At night, the wolves’ cold gaze reflected the absurdity of empire and the futility of righteousness, a power tempered by smiths.

In the shell of a Roman basilica, half-swallowed by hills, I laid my steel upon the altar stone. Its weight—once my purpose—now felt like a delusion. This sword had not been forged but given, years ago, by a veiled woman rising from the Euphrates at dusk. She offered it without a word, and I took it as a sign. Now I see that she was testing me, not anointing me.

Carved into the basilica’s floor were ancient geometric patterns: interlocking circles within triangles, faded yet precise—trigonon, the design whispered, a virtue of commensurability hidden in proportion. Pressing my palm to the stone, I felt the echo of another encounter—the stranger who cried, ”Neti Neti.” Not this. Not that. Not defender, nor opponent.

I repeated the phrase until it tore me open. I had not come to conquer, but to surrender to a different kind of ruin—to lose myself.

Among the shattered remains of Turbessel fortress near Gaziantep, I sensed the end drawing near—but it did not come as fire, but as dust. In the sunlit temple-ruin I stood in shadow, and she appeared.

The Sibyl.

Her eyes mirrored the raven’s gaze, and her face—perhaps it was the very one that rose from the Euphrates. She danced within a circle drawn in ash, each movement igniting torches long since burnt out. She spoke without moving her lips:

”You carried the sword to learn what it is not. You brought it here to remember what you are.”

I fell to my knees. No visions, no answers. Only silence and a breath of wind that spoke the language of surrender.

I whispered then the Cistercian prayer: ”Non nobis, Domine, non nobis…” Not to us, O Lord, not to us, but to Your Name.

I left the Lady’s gift there, blade-down in the ash, its edge dulled by doubt. I did not cast it into a lake. I returned it to otherness.

Now, descended from Metagon, I walk nameless among the ruins, belonging to none. Yet sometimes—when the duduk plays through mountain passes, weaving east to west, breath into silence—the temple stirs.

I feel it beneath my ribs.

I have become the third point. The ratio that eludes memory. The living temple itself.