Tarkastelen tässä jaksossa itseensä viittaavuutta aina lähtien Egyptin myyttisistä kuvista, antiikin ajattelijoista ja keskiajan alkemistien symboliikasta tullen meidän ajan taiteilijoihin ja teknologisiin saavutuksiin. Miksi itseensä kiertyvä Ouroboros-käärme on ollut niin tärkeä kuva kautta aikojen, selittääkö itseviittaavuus universaalin kielen rakenteen, jopa tietoisuuden kovan pähkinän?

Mikään maailmassa ei ole niin luotaantyöntävää ihmiselle kuin polku, joka vie häneen itseensä.
– Hermann Hesse

Minä olen se, joka minä olen

Tämä tarina alkaa ajoilta, jolloin israelilaiset ovat edelleen orjina Egyptissä 1400 – 1300 luvulla ennen ajanlaskun alkua. Mooses ajetaan kapinoinnin takia maanpakoon 40 vuodeksi Midianiin. Eräänä päivänä Mooses lähtee Horebin vuorelle, jossa hänelle myöhemmin annettiin muun muassa kymmenen käskyä. Samalla vuorella Mooses (egypt. mou = vesi) myös löi kalliota sauvallaan niin, että siitä virtasi juomakelpoista vettä pitkään kuivuudesta kärsineelle kansalle.

Tällä kertaa Mooses näkee kuitenkin vuorella vision enkelistä, joka on palavan pensaan keskellä. Hepreaksi pensas on senah ja samalla ehkä sanaleikki, joka viittaa Siinain vuoreen. Annettuaan tarkat lähestymisohjeet Jumala puhuttelee Moosesta palavasta pensaasta ja kertoo oman mystillisen nimensä, joka on:

אהיה אשר אהיה
Ehjeh Asher Ehjeh
Minä olen se, joka minä olen

Nimi on eriskummallinen. Se ei vaikuta ollenkaan erisnimeltä vaan pikemminkin lauseelta, jonka sanoja viittaa itseensä. Tällainen itseensä viittavuus on yksi varhaisimpia sanallisia kuvauksia aiheesta pyhissä kirjoituksissa, jos ei otettaisi huomioon ihmisen luomistarinaa.

Raamatussa jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, jonka jälkeen ihminen söi käärmeen viekoittelemana hyvän ja pahan tiedon puusta. Jos ihminen lopulta syö elämän puusta, niin ihmisestä tulee samanlainen kuin jumalista. Kyseessä on tällöin hyvin samanhenkinen itseensä viittaava itsensä luomisen tarina. Jumala luo eli generoi itse itsestään itsensä. Ajallinen ulottuvuus, spiraalin kääntyminen takaisin tarkoittaa kuitenkin sitä, että luotu on myös jotain muuta, jotain lisää sillä hetkellä, kun luotu saavuttaa jumaluuden lakipisteen ja aloittaa uuden kierroksen.

Jumalan itseensä viittaava rekursiivinen nimi Ehjeh Asher Ehjeh mainitaan Mooseksen toisen kirjan, Exoduksen luvussa 3, jakeessa 14. Kohta on siis ympyrän piin arvon kaksi ensimmäistä desimaalia, jotka kymmenen desimaalin tarkkuudella ovat siis 3.14159 26535 (ilman viimeisen numeron pyöristystä). Tästä muodostuu osuva muistisääntö löytää kyseinen kohta Vanhasta Testamentista.

Horebin vuorella pensaan luona Mooses saa käskyn palata takaisin Egyptiin. Siellä Mooses tulee Jumalan ennustuksen mukaan vapauttamaan israelilaiset orjuudesta.

Häntääni minä nielen

Samoihin aikoihin Egyptissä itseensä viittaavuus löytyy visuaalisesti esitettynä Kuolleiden Kirjan kuvituksista, erityisesti eräästä Tutankhamonin (1341 – 1323 eaa.) hautakammion seinäkohokuvasta. Siinä käärme on kiertynyt ympyrän muotoon syömään häntäänsä. Tätä symbolia kutsutaan usein kreikankielisellä nimellä Ouroboros, joka tarkoittaa “Häntääni minä nielen” tai “Häntä minun ruokani.”

Haudan seinän kohokuvassa kiertynyt käärme kuvaa aurinkoa ja sen kiertokulkua, Ra-jumalaa, joka sijaitsee faaraon pään, solar plexuksen ja jalkojen ympärillä.

Tämä symboli on Ruusu-Ristissä ja teosofiassa tuttu molempien seurojen sineteistä. Aionkin pyöriä pääasiassa tämän symbolin ja sen tulkinnan ympärillä tässä pienessä tutkielmassani.

Teosofisen seuran toistuvaa ympyräsymboliikkaa täynnä olevassa sinetissä huomio keskittyy myös ylhäällä olevaan OM-juurimantraan. Sen vasemman puoleinen osa muistuttaa kirjainta kolme ja oikeanpuoleinen osa taas Pii-merkkiä.

Käärme tiedon välittäjänä

Käärme tai lohikäärme symboliikkaa löytyy kautta kulttuurien. Muun muassa assyrialaisessa sylinterisinetissä 2000-luvulta ennen ajanlaskun alkua nähdään seuraavaa:

Neofyytti eli kokelas viedään kuninkaan, Viisauden ja tiedon Jumala Enkin edustajan eteen sfinksimäisen pedon ja käärmemiehen, Ningishzidan saattelemana. Kokelaalle annetaan käteen kuusisakarainen elämän kukka, sivulta kuvattuna kolmilehtinen fleur-de-lis tai joskus sen toisinto, granaattiomena. Käärmemies eli hierofantti tahi vihkijä toimii yhdistäjänä, voimamuuntimena kokelaan ja kuninkaan välillä.

Kuten tiedämme, gnosis-sana pohjautuu protoindoeurooppalaiseen gna- / jna-tavuun tarkoittaen yhdistämistä. Tavu löytyy muun muassa sanskritinkielisistä sanoista jnana, yoga, englanninkielisistä sanoista gum, religion, recognize, know ja mahdollisesti suomalaisesta sanasta neuvo.

Aristoteleen gnosis

Tästä kokelaan yhdistämisestä tietoon voidaan kuitenkin sanoa paljon enemmän. Antiikin kreikan filosofi Aristoteles 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua opetti, että nimenomaan gnosis eli havainto- ja kokemustieto vaaditaan tieteellisen tiedon eli epistemen pohjalle. Aristoteleen filosofia ja logiikka on yleensä tulkittu materialistisen tieteen alkuun saattajaksi. Sitä se olikin verrattuna Platonin ideaoppiin, mutta nykyajan mittapuitteissa Aristoteles oli kuitenkin varsin henkevä.

Erityisesti Aristoteleen ansioksi katsoisin sen, että hän pyrki ankkuroimaan tiedon kokemukseen ja aineeseen, jota jälkimmäistä usein kutsutaan perenniaalisessa filosofiassa viisaimmaksi ja vanhimmaksi prinsiipiksi. Ensimmäinen ja viimeinen prinsiippi, numerot 1 & 7 ovat jollain merkillisellä tavalla sama asia, näköjään myös kirjainmuotonsa kautta.

Aristoteleen mukaan tieto ilman kokemusta voi viedä vääränlaiseen teoreettiseen päättelyyn ja pohjattomaan väittelyyn. Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää lentävää lausetta “Kaikki kreetalaiset ovat valehtelijoita.” Sen sanotaan 600 vuotta ennen ajanlaskua syntyneen kreetalaisen runoilijafilosofin Epimenideen kädestä.

Paavalin logiikka

Uuden Testamentin epistolassa Tiitukselle Paavali viittaa tähän tunnettuun paradoksaaliseen lauseeseen:

Yksi heistä, heidän oma profeettansa (viitaten siis Epimenideen) sanoi: ’Kreetalaiset ovat aina valehtelijoita, ilkimyksiä, pahoja ja patalaiskureita.’ Tämä todistus on tosi.

Jos kreetalainen sanoo, että kaikki kreetalaiset ovat valehtelijoita, niin miten tämä pitäisi oikein tulkita? Valehteliko Epimenides, jolloin toteamus ei olisikaan totta? Jos hän taas puhui totta, niin lause ei hänen kohdalla pitäisikään paikkaansa eli Epimenides tietoisesti tai tiedostamattaan itseasiassa valehteli silloin tai ainakaan ei ollut kovin tarkka toteamuksessaan. Ehkä Epimenides puhui totta ja valehteli yht’aikaa?

Niin tai näin, Paavali tuntuu ottaneen asian vakavasti, koska hän lopettaa oman lauseensa tunnettuun loogikkojen ja geometrikkojen päättelyn lopullista johtopäätöstä kuvaavaan loppukaneettiin Tämä todistus on totta. Palaan tähän niin kutsuttuun valehtelijan paradoksiin uudelleen hiukan myöhemmin.

Gnostilaisuus

Hyppään nyt kuitenkin keskelle gnostilaisuuden ydintä. Ennen Nag Hammadin arkeologisia kirjallisuuden löytöjä 1945-luvulla meillä oli tiedossa vain muutamia lähes kokonaisuudessaan säilyneitä gnostilaisia teoksia, nimittäin Tuomaan evankeliumi, Pistis Sophia ja Jeun kirjat sekä katkelmia gnostilaisista opeista lähinnä gnostilaisuuden vastustajien, kirkkoisien harhaoppeja käsittelevistä teksteistä. Keskityn seuraavassa pieneen valittuun osaan Pistis Sofiaa ja sen sisällä mainittuihin Jeun kirjoihin.

Pistis Sofia-myytti

Pistis Sofia, käännettynä Usko-Viisaus, on kirjoitettu vuosien 250 – 400 jaa. välillä. Kirjoitus on nähtävästi koptinkielinen käännös kreikankielisestä alkutekstistä, josta ei käy ilmi varsinaisesti kirjan nimi vaan sen nimi oli keksitty myöhempien kääntäjien toimesta. Pistis Sofiassa kuvataan Jeesuksen oppilaidensa kanssa käymiä keskusteluja ylösnousemuksen jälkeen. Näiden keskustelujen tarkoituksena oli palauttaa oppilaiden mieliin Jeesuksen aikaisempia opetuksia sekä antaa aikaisemmasta poikkeavaa uutta ja täydellisempää opetusta. Pistis Sofiassa Jumalaa kutsutaan useimmiten nimellä Sanoinkuvaamaton. Jeesusta kutsutaan nimellä Aberamentho.

H. P. Blavatsky kirjoittaa Pistis Sofian kommentaarissa koskien sen 29. lukua:

Sofian asunto oli Keskuksessa (kreikkalaisittain mesokosmoksessa), ylemmän ja alemman maailman välissä, Kahdeksikossa (kreik. Ogdoad). Sofia oli välittäjänä ylemmän ja alemman alueen välillä ja samalla heijasti Plerooman eli taivaan maailman mallit ja ajatukset maailmankaikkeuteen. Miksi Sofian, joka oli alunperin hengen pneumaattisesta maailmasta kotoisin, piti olla Keskimmäisessä tilassa, maanpaossa todellisesta kolmannestatoista asunnostaan? Tämän suuren mysteerin yritti Gnosis ratkaista. Koko gnostilaisen opetuksen keskipiste oli nimittäin niin sanottu Sofia-myytti.

Painotan, että myytti ei tarkoita minulle keksittyä, tekaistua tarinaa, vaan enemmänkin pyrkimystä kuvastaa jotain arkkityyppistä, ihmiskunnan kollektiivisesti kertynyttä tietoa.

Pistis Sofia-kirjan luvussa 126 Jeesus opettaa Marialle Suuresta itseään hännästä purevasta Lohikäärmeestä vapaasti referoiden seuraavaa:

Ulkoinen pimeys on Suuri Lohikäärme, jonka häntä on suussa ja se sijaitsee koko maailman ulkopuolella ja ympäröi sen kokonaan. Sen sisällä on kaksitoista rangaistusten kammioita, joilla kullakin on oma hallitsijansa. Jokaisesta noista kahdestatoista kammiosta aukenee ovi korkeuteen. Ne sielut, jotka ovat kääntymättä käyttäneet koko heille heidän sfääreissä määrättyjen kierrosten ajan eivätkä ole katuneet, heidät viedään lohikäärmeen pyrstön suun kautta uloimpaan pimeyden kammioon.

Maria pyytää tämän kuultuaan Jeesukselta armahdusta Lohikäärmeen sisällä rangaistaville. Jeesus antaa mahdollisuuden päästä kammioista ulos oikeilla sineteillä, sanoilla ja tunnuksilla. Näillä viitataan Jeun kirjan yksityiskohtaiseen kuvaukseen kokeista, jotka muistuttavat hyvin pitkälle egyptiläisten Kuolleiden Kirjan kuvauksia. Mutta sillä nimenomaisella erolla, että kun Kuolleiden Kirjassa kulkija vääjäämättä kulkee ilman vaihtoehtoja kohti suurta kadotusta tai korkeiden järviruokojen tasankomaata, paratiisia, niin gnostilaisilla tähän matkaan tuli Jeesuksen kautta lisäpelastumismahdollisuus.

Mielenkiintoista on myös se, että Johanneksen Ilmestyskirjassa punainen Suuri Lohikäärme mainitaan lausemääräisesti keskikohdalla kirjaa.

Pistis Sofia-kirjan luvussa 136 Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset pyytävät Jeesukselta armon osoitusta ihmiskunnalle. Jeesuksen suorittama Valon Aarteiston Isän nimen invokaatio aiheuttaa kosmoksen voimien ja pyrstöään syövän Lohikäärmeen vetäytymisen vasemmalle puolelle. Jeesus jää opetuslapsineen Keskukseen. He saapuivat Keskuksen tien (keskitien?) ensimmäiseen luokkaan. Siellä Jeesus opetti opetuslapsille kuinka muun muassa Kronos eli aika ja Hermes sekä Zeus saivat voimansa.

Jumalan tai voisiko sanoa tässä tapauksessa vastapoolina toimivan Lohikäärmeen suorittama luomistyö saa aikaan niin makrokosmiset universumin kappaleet, kuin mikrokosmiset alkuaineet. Pistis Sofia kertoo tämän luomistyön niin kutsutuista suurista mysteereistä, mutta viittaa samalla yksityiskohtaisempiin pienempiin mysteereihin, joiden merkkejä paljastetaan Jeun kirjoissa.

Jeun kirjojen symboleja

Jeun kirjat ovat kaksi gnostilaista tekstiä, joita pidetään osana apokryfisiä kirjoja. Varhaisin tunnettu kopio on kirjoitettu koptin kielellä ja se löytyy Brucen koodeksista. Niitä on tutkittu vasta varsin vähän, eikä niistä ole vielä olemassa suomennosta. Yksi Jeun kirjojen epätavallisista piirteistä on se, että ne koostuvat pääasiassa mystillisistä loitsuista ja niitä vastaavista esoteerisista kaavioista, jotka usein sisältävät samankeskisiä ympyröitä ja neliöitä.

Jeun kirjat kuvaavat hyvin yksityiskohtaisesti pienempien mysteerien merkit, symbolit, nimet, luvut ja alueet. Menemättä tarkemmin niiden merkityksiin tässä kohtaa, jotain lukijaa voi kuitenkin kiinnostaa Jeun kirjojen symbolien visuaalinen sisältö. Seuraavassa on esimerkkejä Valon Aarteiston merkeistä, Aionin karaktääreistä, koptin kielellä kirjoitetuista sinettien nimistä ja niiden lukuarvoista.

54., 55. ja 56. Valon Aarre

13. ja 14. Aioni sekä Keskus

Vastaavanlaisia geometrisia merkkejä löydetään Kreikkalaisista Maagisista Papyruksista (100 eaa. – 400 jaa.). Gnostilaisessa rituaalissa merkkejä pidettiin joskus vain toisessa, joskus molemmissa käsissä, mahdollisesti kiveen kaiverrettuna. Yksinkertaiset sinetit saattoivat olla myös painettuna hennatatuoinnin tavoin kokelaan otsassa. Sinettien nimet oli nähtävästi tuplavarmistuksen vuoksi ja muistin avittamiseksi merkitty myös lukuarvoina, joita oli pidettävä kädessä. Koptin kielen aakkoset vastaavat yksi yhteen kreikankielisiä aakkosia, myös lukuarvoiltaan, joten ne on mahdollista laskea, jos tuntee isopsefisen laskentamenetelmän.

Rituaalissa nimen eli sanan saattoi joskus toistaa vain kerran, joskus kolmesti. Useiden kymmenien erikoislaatuisten, jollain tavalla generoitujen nimien muistaminen on täytynyt vaatia paljon harjoittelua. Mutta mitä ihminen ei tekisi, jos hän uskoo näiden turvin väistävänsä kuoleman jälkeisissä tiloissa mainitut karmeat rangaistukset?

Lohikäärmeen, eli itseensä viittaavan prosessin kautta luotu maailma on monimuotoinen, kuten voimme ymmärtää jo maapallon elämän monimuotoisuudesta. Lohikäärmeen sisällä olevat kammiot on helpointa yhdistää eläinradan merkkeihin, mutta niillä näyttää olevan myös jokin vielä paljon yksityiskohtaisempi merkitys, koska kaikki edellä mainitut merkit, nimet ja numerot vaadittiin kammioista selviämiseen. Pitäisikö tämä ymmärtää, että salaisuuksien avulla pelastuessaan kokelas pääsee irti itseensä viittaavuudesta, vapautuu syy-seurausketjusta ja karman pyörästä? Pistis Sofia kuvaa kyseistä hetkeä niin, että Lohikäärme suoristuu ja sylkee ihmisen suunsa kautta ulos. Analogisesti tämän voi nähdä Vanhan Testamentin Joonaan ja valaan tarinan toisintona.

Spartalaisen epigrafin itseensä viittaavuus

Antiikin tekstintuottajat käyttivät taiteellista luovuutta merkillisellä tavalla. Kesällä 2018 matkasin Kreikan Peloponnesokseen Spartan kaupunkiin ja kävin kuvaamassa siellä museossa erään epigrafin toiselta vuosisadalta jälkeen ajanlaskun alun. Teos sisältää huolellisesti matemaattisella tarkkuudella tehdyn runon Artemis Ortheialle vuosittain järjestetyn runokilpailun voiton kunniaksi. Olen aiemmin esittänyt myös toisen vastaavanlaisen numeerisen runoteoksen Turkin Pergamosta, mutta tässä spartalaisessa teoksessa on jotain hyvin erikoista. Tehdessäni siitä suomennosta erään Helsingin yliopiston epigrafitutkijan avustuksella huomasin, että runossa on käytetty tehokeinona juuri itseensä viittaavuutta. Siinä nimittäin kivi ikäänkuin puhuu itsestään kuinka hänet annettiin lahjaksi Artemiille ja kuinka hänet kirjailtiin numeerisella runolla. Runo menee näin:

Ortheialle minut lahjaksi pystytti
Leonteus joukkueen johtajan
voitettuaan muusain kilpailun ja saatuaan
nämä palkinnot seppelöi isä minut
numeerisella runolla

Myös monissa muissa vastaavanlaisissa isopsefisissa teoksissa on käytetty samaa laskennallista menetelmää kuin Jeun kirjojen salattujen nimien arvojen laskemisessa. Mutta toinen yhtä merkittävä asia on itseensä viittaavuus, joka saa Spartan epigrafissa toisaalta ehkä leikillisiä ja kokeilullisia ulottuvuuksia. Itse näen tämän myös eräänlaisena askeleena kohti itseensä kohdistunutta ajatus- ja tekstianalyysiä, joka kulminoituu huippuunsa vasta meidän modernilla ajalla formaalissa kielitutkimuksessa ja Noam Chomskyn universaalin kielen teoriassa.

Muinaisten kreikkalaisten, heprealaisten ja koptilaisten tekstien kirjainten numeraalista laskutavasta voi lukea tarkemmin syksyllä 2018 valmistuneesta tutkielmaesseestäni “Isopsefia – muinaisten mysteerien kiveen kirjoitettu avain.”

Alkemian lohikäärme

Palataan tästä sivujuonteesta kuitenkin takaisin lohikäärmeeseen. Pyrstöään rekursiivisesti syövä käärme esiintyy gnostilaisuuden kultakauden jälkeen keskiaikaisessa alkemistisissa puuleikkaustöissä hyvin runsaana. Tässä muutamia esimerkkejä:

Hermafrodiitti lohikäärmeen päällä, Viatorium spagyricum, 1625

Ouroboros ja Janus, 1607

Vieraillessani keväällä 2019 Prahassa, huomasin siellä eräässä alkemian museossa käydessäni kuinka lohikäärmettä vastaava krokotiilisymboliikka oli yksi keskeisimmistä aiheista museon esineistöä.

Joskin kielikuviin tulee keskiajalla myös joitain muutoksia. Muun muassa alunperin biologinen vatsassa tapahtuva alkemiallinen sulatusuuni muuttuu ja ulkoistuu mekaaniseksi tuliseksi ahjoksi, jossa sulatetaan metalleja. Vertauskuvaston teknistyminen myötäilee muutosta keskiajan kautta kohti renessanssia ja teknistä yhteiskuntaa. Ihmissuoliston käärmemäinen muoto on kuitenkin hyvä muistaa varsin käytännöllisenä ja varhaisena antropomorfisena alkulähtökohtana alkemistien metamorfoosi-symboliikkaan.

Kohti itsetietoisuuden selitystä

Iso osa tuntemaamme gnostilaisuutta ja alkemiaa perustuu heidän ritualistisen ja käsitteellisen järjestelmän kirjallisille tai symbolisille kuvailuille, jota usein pidämme esoteerisena oppina. Vain pieni osa tutkimuksista on paneutunut irrottamaan tästä pintakerroksesta tietoisuuteen ja minuuteen liittyviä käsityksiä, jotka ehkä sittenkin ovat se esoteerisempi gnosis.

Toisella vuosisadalla elänyt arabialainen gnostikko Monoimus viittaa sisäisempään gnosikseen muutamissa häneltä jäljelle jääneissä teksteissä. Eräässä tekstikatkelmassa Monoimus kirjoittaa:

Etsi Häntä ottamalla itsesi lähtökohdaksi. Opi, kuka on sinun sisälläsi, joka omii kaiken itselleen ja sanoo: ‘Minun Jumalani, minun mieleni, minun ajatukseni, minun sieluni, minun ruumiini. Jos tutkit näitä tarkasti, löydät Hänet, ykseyden ja moninaisuuden itsestäsi.’

Moderniin aikaan tullessa minän ja tietoisuuden filosofia on kehittynyt kahteen omanlaiseen suuntaansa. Toisaalta tiedon formaali eli muodollinen käsittely löytää entistä hienostuneempia tapoja filosofien, loogikkojen ja lingvistikkojen käsissä. Toisaalta minästä ja minätietoisuudesta etsitään myös entistä syvempää kokemusperäistä ja intuitiivista näkemystä.

Kantin ja Hegelin välimaastoon sijoittuva filosofi ja tiedemies Johann Gottlieb Fichte (1762 – 1814) kirjoitti vuonna 1794 kirjan “Tiedeopin perusta.” Fichte painottaa siinä kokemusperäisen tiedon merkitystä seuraavalla tavalla:

Tiedeoppia ei voi välittää eteenpäin pelkkien kirjainten avulla vaan ainoastaan hengen kautta. Jokaisen tiedeoppia tutkivan täytyy tuottaa sen perusideat luovalla kuvittelukyvyllään.

Fichten mukaan minä asettaa itsensä. Mutta tuo toiminta on samalla sekä määrittävä että määritelty. Lisäksi minä-kokemus edellyttää minän ja ei-minän olemassaoloa sekä niiden yhteentörmäystä. Tämä yhteentörmäys, kärsimyksen sysäys kääntää minän toiminnan takaisin itseensä päin, jolloin minän kuvittelukyky rakentaa omasta takaisin heijastuneesta toiminnasta riippumattoman olion, minän.

100 vuotta myöhemmin Rudolf Steiner jatkaa samoja ajatuksia kirjassaan “Vapauden filosofia” (s. 41) kirjoittaen:

Kun ihminen suuntaa ajatteluaan havaintoihin, hänellä on tietoisuus havaintokohteesta. Kun hän suuntaa ajatteluaan itseensä, hänellä on tietoisuutta itsestään eli itsetietoisuutta.

Ja edelleen Steiner kirjoittaa (s. 99):

Minän kohtaamme ajattelun piirissä, mutta minätietoisuus herää vain siten, että ajatustoiminnan jäljet painuvat ihmisen yleiseen tietoisuuteen.

Vapauden filosofian ja tiedon rakentumista varten Steiner näki ehdottoman tärkeäksi kääntää ajattelu tutkimaan itseään, ajattelemaan ajattelua. Mutta samalla hän teroitti myös huomaamaan havainnoinnin ja ajattelun välisen eron toisistaan.

Itseviittaavuus nykyaikana

Voi olla selventävää tuoda esiin vielä lopuksi muutama esimerkki siitä, mitä itseensä viittaavuus on modernina aikakautena tullut tarkoittamaan.

Kurt Gödel, jota on myös kutsuttu Aristoteleen manttelinperijäksi, modernin logiikan isäksi, käytti 1930-luvulla itseensä viittaavuutta todistamaan, että matemaattinen formaali kieli on epätäydellinen. Tämä oli täydellinen yllätys, suorastaan shokki matematiikan ja logiikan ylivoipaisuutta peräänkuuluttaneelle tiedeyhteisölle.

Gödel käytti todistuksessaan alussa mainitsemaani valehtelijan paradoksia muodossa: “Tämä lause on epätosi.” Lauseen mietiskely vie meidät kiusalliseen tilanteeseen, ikään kuin ikuiseen silmukkaan, josta helpoin ulospääsy on vain todeta sen olevan joko ratkaisematon tai hyödytön paradoksi. Itsensä likoon laittaminen ja uusiin haasteisiin hyppääminen voi kuitenkin olla hedelmällistä ja kannattavaa.

Seuraava esimerkki on yksi monista valehtelijan paradoksin jatkojalostuksista:

“Tämä lause on valetta, kun se edeltää itsensä lainausmerkkien sisällä.”

Tämä lause on valetta, kun se edeltää itsensä lainausmerkkien sisällä.

Kysymys kuuluu, että onko jälkimmäinen lause, joka ei ole lainausmerkkien sisällä, totta?

Itseensä viittavuus on monessa mielessä sellainen aivojumppa, joka vaatii paljon kärsivällisyyttä ja paneutumista auetakseen. Sama koskee oikeastaan kaikenlaisia jo antiikin ajoilta meille periytyneitä paradokseja ja niiden selvittämistä. Itseensä viittaavuus nostaa esiin ikuisuuden ja rajattomuuden käsitteen, joiden edessä aika nopeasti huomaamme olevamme voimattomia. Aiheen asteittain kehittyvä monimutkaisuus ei mahdollista sen käsittelyä tässä yhteydessä tämän syvemmin.

Gödelin työn merkitys ja sen vaikutukset ovat edelleen vasta selviämässä meille, mutta voitaneen sanoa, että itseensä viittaavuuden selvittäminen tuotti “sivutuotteenaan” kaikkien mekaanisesti toimivien tietokoneiden ohjelmointikielten toimintaperiaatteet jo ennen kuin tietokoneita oli edes olemassa. Näin ollen voidaan myös väittää, että koko informaatioteknologiamme on rakentunut samojen itseensä viittaavien teorioiden pohjalle.

Hollantilainen taiteilija nimeltä M. C. Escher piirsi paljon teoksia 1940 – 60 luvuilla, joilla hän pystyi havainnollistamaan itseensä viittaavuutta ja siitä johtuvia kimurantteja kysymyksiä. Mainittakoon niistä muun muassa “Piirtävät kädet” (1948), “Monta näkökulmaa ja mahdottomat portaat: Suhteellisuus” (1953) ja ”Ikuisen liikkeen kone Penrosen kolmioilla: Vesiputous” (1961).

Puhtaasti kielen ja kuvien muodollisissa puitteissa liikkuva itseviittaavuus ei mahdollisesti innosta kuin tiettyjä nousevan neitsyen tähtimerkeissä syntyneitä ihmistyyppejä, mutta itsensä monistavista muodoista kaikkein tunnetuin ja tärkein on tietysti DNA, joka koskee meitä kaikkia. Jokainen biologinen olio sisältää kuvan itsestään ja pystyy sen perusteella sekä tuottamaan itsensä että monistamaan itsensä DNA:n muodossa sisällensä. Harva meistä ehkä on huomioinut, että DNA-kaksoiskierre muodostaa itseasiassa konkreettisesti itseensä sulkeutuvan kokonaisen ympyrän kehän. Yleensä DNA:ta havainnollistetaan vain pienellä pätkällä DNA-kaksoiskierreketjua, josta kehämäisyys ei käy ilmi.

Nykyään on myös olemassa teknisiä projekteja, joissa hyödynnetään itseensä viittaavuutta. Osa niistä on saanut alkunsa scifi-genrestä, kuten Stanley Kubrickin “2001: A Space Odyssey” elokuvasta tunnettu itseään replikoiva robotti. Esimerkiksi 3D printteri voi tulostaa itse omat tarvitsemansa osansa. Erään kansainvälisen projektin tavoite on, että printteri pystyisi myös kokoamaan itsensä niistä osista. Näin luotu kone sitten kykenisi replikoimaan taas itsensä uudelleen jne.

Ihmisellä on myös ollut tarve luoda itsestään kopio, robotti, joka ajaa ihmisen virkaa. Miksei, kun jumalatkin tyydyttivät samanlaisen tarpeen luodessaan ihmisen omaksi kuvakseen?

Tieto itseensä viittaavana mysteerinä

Tiedolla ymmärretään nykypäivänä monenlaisia asioita. Muun muassa seuraavat käsitteet on liitetty tietoon: data, informaatio, oivallus, intuitio, ymmärrys, viisaus. Albert Einstein, jonka omien sanojen mukaan häntä motivoi vanhoilla päivillään käymään päivisin Princetonin yliopistolla vain se, että hän sai kävellä sieltä kotiin Kurt Gödelin kanssa, on sanonut, että “Informaatio ei ole tietoa. Ainoa tiedon lähde on kokemus.” Ymmärtämisen prosessi ja merkityksen muotoutuminen ovat keskeisiä ylemmän tason kognitiiviseen tietämiseen liittyviä tekijöitä.

Tieto, josta gnosiksessa puhutaan, on eittämättä vahvasti ihmisen kokemukseen sidottua. Nykyaikainen looginen ja matemaattinen muodollinen kieli on abstrahoitu pois kokemuksellisesta tiedosta. Nykytietoa käsitellään niin tarkkaan vartioidussa kentässä, että se on nostanut kokonaisen postmodernin tiedon ongelman. Koska Gödelin kautta nyt on käynyt epäämättömästi selväksi, että kaikesta tieteellisesti tunnustetusta tiedosta kaikkein tarkin ja yleismaailmallisin, matemaattinen tieto on epätäydellistä, niin jäämme ikään kuin tyhjän päälle. Harva meistä nykyään enää uskoo, että mitään voidaan todella tietää. Sen sijaan uskomme, että on olemassa vain erilaisia tarinoita tiedosta ja totuudesta. Postmoderni on täten hyvin lähellä antiikin skeptisismiä, ehkä siitä vain hiukan pidemmälle jalostettu, tilastotieteellä ja todennäköisyyksillä höystetty versio.

Gnostilainen tieto on jossain määrin tätä modernin jälkeistä näkemystä vastaan, koska gnosiksessa pyritään omakohtaiseen selkeään näkemykseen tiedosta ja totuudesta. Gnostikko uskoo, että totuus on oman kokemuksen ja yhdessä järjen kanssa mahdollista tietää, kun taas agnostikko ei usko siihen mahdollisuuteen.

Tukeutumalla vuosituhansia vanhaan tietoon Jumalan nimestä Minä olen se, joka minä olen ja voimalliseen symboliin Ouroborokseen, voidaan esittää, että gnostiseen tietoon pääsee yksinkertaisesti kysymällä itseltään, itseensä viitaten “Kuka minä olen?”

Tällaiseen sisäiseen introspektioon kehottaa myös intialainen mystikko Ramana Maharshi ja monet muut idän Advaita vedanta koulukunnan edustajat. Yhdessä aiemmin mainittujen länsimaisten filosofien kanssa he kaikki vaikuttavat puhuvan samasta gnostilaisesta menetelmästä ja tosi tiedon polusta.

Olen tässä pienessä tutkielmassa pyrkinyt tuomaan esiin yhden tärkeän aspektin tiedosta, joka erityisesti tänä päivänä voisi kestää kriittistä tarkastelua. Se on itseensä viittaava Ouroboros, ikuinen liike ja viisaus, itsestä synnyttämisen toiminto, joka luo kaaoksesta kosmoksen eli kauneuden järjestyksen yhä uudelleen, joka päivä. Tarkastelussa voimme huomata, kuinka itseviittaavuus hyvin käytännöllisenä tietona on kulkeutunut muinaisesta ja antiikin maailmasta läpi keskiajan ja modernin aina nykyiseen hypermoderniin aikaan asti niin henkisessä, fyysisessä kuin teknologisessa kehityksessä selittäen mikro-, makro- ja mesokosmisia ilmiöitä.

Nämä näkökulmat mielessä pitäen gnosis on siis tie tietoon, joka on tietoa tiestä, joka vie tietoon. Ja tämä todistus on tosi, kuten Paavali tähän sanoisi.

---

Lähteitä

• Ouroboros, Dragon, Serpent, Crocodile
• Mooseksen 1-5 kirjat eli Toora
• Isopsefia – Muinaisten mysteerien kiveen kirjoitettu avain (pdf)
• Wikipedia: Pistis Sophia
• Wikipedia: Book of Jeu
• The books of Jeu and the Untitled Text in the Bruce codex (pdf)
• Maurits Cornelis Escher
• Self-Reference / Itseensä viittaavuus
• Kurt Gödel, incompleteness and self-reference

Tarkemmat tässä julkaisussa käytetyt viitteet ja muutamia lisähuomioita löydät Gnosis ja nykytieto PDF-tiedostosta.