Johdanto

Tarkastelen tässä esseessä subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhdetta tietoisuuden tutkimuksen kontekstissa. Käytän apuna uutta käsitettä, subjektiivisten objektiivisuuksien kehystä, joka pyrkii yhdistämään nämä kaksi usein vastakkaiseksi nähtyä olemisen kategoriaa. Kehys esittää subjektiivisuuden ja objektiivisuuden toisiinsa kietoutuneina käsitteinä, joka arvioidaan sen perusteella, kuinka laajasti niihin liittyvä kokemus ja tieto on jaettavissa, testattavissa, koettavissa ja ymmärrettävissä muiden tietoisten agenttien kesken.

Esseen tavoitteena on pohtia, miten tämä uusi kehys voi auttaa meitä ymmärtämään paremmin tietoisuuden luonnetta ja sen suhdetta niin kutsuttuun objektiiviseen todellisuuteen. Tarkastelen myös kritiikkiä, jota voidaan esittää subjektiivisten objektiivisuuksien kehystä kohtaan. Lopuksi mietin, voisiko tietoisuuden teoria pohjautua holistisempaan näkemykseen subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhteesta, olla transformatiivinen, jopa kokemuksellinen, ymmärrystä välittävä teoria, ei vain ontologioita erotteleva kuvaus jostain, joka vaikuttaa kaihtavan formaalia käsittelyä ja materiaalisten anturien kosketusta?

Esseeni on jatkoa Taorminan tietoisuuden tieteiden konferenssissa 2023 nousseista kysymyksistä, joita olen käsitellyt kolmessa edellisessä artikkelissani: Onko dualismi realismia? Entä tekoälyn vallankumous?, Taorminan tietoisuuskonferenssi ja Anil Sethin tutkimukset, Markovin dynamiikka ja tietoisuus sekä reilu vuosi sitten kirjoittamassani esseessä Mielen ja materian kitkasta tietoisuuskvantteihin.

Reduktionismin historia ja haasteet

Fysikalistinen reduktionismi on tapa ymmärtää maailmaa jakamalla se pienempiin, yksinkertaisempiin, materiaalisiin osiin. Esimerkiksi, biologiassa eliö voidaan jakaa soluihin, solut molekyyleihin, molekyylit atomeihin, ja niin edelleen. Tämä lähestymistapa on ollut tieteellisen ajattelun kulmakivi jo 1600-luvulta lähtien, erityisesti englantilaisen filosofi ja yleisnero Francis Baconin (1561–1626) sekä ranskalaisen filosofi René Descartesin (1596–1650) töiden johdosta. 1700-luvulla fysiikka-sanaa alettiin käyttämään uudistetussa merkityksessään eli kuvaamaan ainetta, energiaa ja niiden välistä vuorovaikutusta.

Luonnontieteet ovat kehittyneet valtavasti näinä vuosisatoina. Ne käyttävät pitkälle edistyneitä instrumentaalisia työkaluja, jotka ovat antaneet uutta tietoa materiasta, orgaanisesta maailmasta ja kosmoksesta. Aineen pilkkominen yhä pienempiin osiin, ja toisaalta näistä redusoiduista osista koostuvien suuria kokonaisuuksia koskevien lakien valjastaminen, on ollut voitokasta tekniikan ja länsimaisen sivistyksen näkökulmasta. Syy-seuraussuhteisiin perustuvat onnistuneet ennusteet suorastaan määrittelevät sen, mitä tarkoitamme, kun sanomme, että ymmärrämme maailmaa ja sen lakeja.

Tieteelle tyypillistä on reduktionismi, ei niinkään synteesi, holistisuus ja tiedon integroiminen, joka tehtävä on jätetty usein humanisteille. Tähän suuntautumiseen liittyy useita ongelmia. Luonnontieteellinen tutkimus olettaa usein juuri fysikalistisen reduktionismin oikeellisuuden, mutta tieteen harjoittajat eivät kovin usein avaa tutkimustensa taustalla olevia filosofisia tai elämänkatsomuksellisia oletuksia. Tiede on siis vain periaatteessa agnostinen ideologioiden suhteen.

Käytännössä tieteelliseen toimintaan liittyy paljon implisiittisiä, rivien väliin sisältyviä taustaolettamuksia, joita ei aina tiedosteta tai kommunikoida selvästi. Moni tutkija kannattaa jotain muuta kuin materialistista maailmankatsomusta, mutta koska sitä ei voida objektiivisuuden nimissä tieteellisissä julkaisuissa mainita, emme tiedä todellista tilannetta. Oletamme, että fysikalistinen reduktionismi on tieteellisen maailmankuvan yksinoikeutettu ideologia. Kuitenkin, tutkija voi kannattaa ”vain” metodologista reduktionismia, joka ei ota varsinaisesti kantaa ontologiaan. Mitäpä jos tutkimusten yhteydessä avoimuuden nimissä julkaistaisiin taloudellisten kytkösten lisäksi myös ideologiset oletukset?

Luonnontieteet tuottavat onnistuneesti informaatiota, jonka avulla kykenemme muokkaamaan materiaa ja keräämään lisää tietoa. Siitä huolimatta luonnontieteet sellaisenaan eivät pysty vastaamaan tärkeisiin kysymyksiin koskien ihmisen ja aineen perimmäistä luonnetta, maailman toimintaa yhtenä kokonaisuutena, tai miten olisi hyvä ja viisasta elää kaiken tämän tiedon ja taidon kanssa. Vaikeudet kulminoituvat muun muassa ilmastonmuutoksen, lajien sukupuuton ja ylikansoituksen ongelmien sekä kvanttigravitaation ja pimeän aineen ja energian mysteerien lisäksi niin sanotussa mielen ja kehon välisessä problematiikassa, jota kutsutaan myös “tietoisuuden vaikeaksi ongelmaksi.”

Joitakin aikoja sitten t-sana oli suorastaan tabu tieteellisessä keskustelussa. Viime vuosikymmeninä tietoisuus on kuitenkin hyväksytty akatemiassa huomattavan keskeisenä haasteena, jota ilmentää muun muassa Joni Kuivalaisen Pro gradu-tutkielma aiheesta Miksi tietoisuus vastustaa fysikaalista reduktiota, Jyväskylän yliopistosta yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitokselta vuodelta 2020. Tietoisuuden kokemuksen monimutkaista prosessia ei ole voitu toistaiseksi redusoida pelkästään neurobiologiaan, vaan ovi on edelleen avoinna muille selitysmalleille, kuten kvanttibiologialle, informaatioteorialle ja jopa panpsykismille.

Mielenfilosofian näkökulmasta fysikalismi ei ole immuuni kritiikille. Fysikaalisuus on tulkinta todellisuudesta, joka on johdettu subjektiivisten kokemusten ja tutkimusten kautta. Fysikalismi ei ole myöskään ainoa tieteenfilosofinen ideologia, joka hyväksyy tieteen empiirisen menetelmän. On olemassa subjektiivisuutta korostavia näkökulmia, jotka saattavat soveltua paremmin maailman selittämiseen kuin ideologiat, jotka vähättelevät subjektiivisuutta.

Eräs keskeisistä ongelmista on, että subjektiivisuus ja objektiivisuus nähdään vastakkaisina toisensa poissulkevina ontologisina kategorioina. Kahtiajako vaikeuttaa keskustelua, koska se ajaa keskustelijat kannattamaan jompaa kumpaa leiriä. Kärjistäminen ja ääripäistäminen ovat tuttua “päivän politiikkaa.” Taistelun tohinassa unohtuu mitä subjektiivisuus ja objektiivisuus itseasiassa tarkoittavat nykyajan mittapuulla ja miten ne suhtautuvat toisiinsa.

Ennen kaikkea meidän täytyy olla varovaisia, ettemme pidä perusteettomasti kiinni samoista taustalla vaikuttaneista satoja vuosia vanhoista käsityksistä tietoisuuden, mielen ja materian tai subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhteen. On tarpeen tarkistaa, josko meidän täytyy päivittää joitakin käsityksiämme ja käsitteitämme näissä aiheissa. Tieteenaloilla, kuten kvanttifysiikassa on jo pitkään keskusteltu, että välttämättä perinteiset ontologiset jaot eivät ole enää riittäviä.

”On asioita, joita on olemassa, ja asioita, joita ei ole”

Lausunto – on asioita, joita on olemassa, ja asioita, joita ei ole – viittaa ontologiseen kysymykseen, joka koskee olemassaolon luonnetta ja rajoja.

Ontologia on filosofian haara ja oppi olemassaolosta tai todellisuudesta. Ontologiassa pohditaan perustavanlaatuisia kategorioita, joihin todellisuus voidaan jakaa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi aineen ja mielen, subjektiivisuuden ja objektiivisuuden, tai ajan ja tilan erottelua.

Mitä tarkoitamme, kun sanomme, että jokin ‘on olemassa’? Yksinkertaisimmillaan olemassaolo voidaan määritellä sellaiseksi tilaksi, jossa jokin asia on osa havaittavissa tai pääteltävissä olevaa todellisuutta, kuten esimerkiksi objektiivista, subjektiivista, metafyysistä tai henkistä realiteettia. Olemassaolon käsite ei ole pelkästään binäärinen, eli se ei rajoitu vain kahteen tilaan: ‘on olemassa‘ tai ‘ei ole olemassa‘. Meidän täytyy jollain tavalla pystyä kertomaan, miten jokin on olemassa tai ei ole. Erilaiset ontologiset kategoriat ilmentävät olemassaoloa eri tavoin.

Toisaalta on olemassa asioita, joita ‘ei ole olemassa’ siinä mielessä, että ne eivät ole havaittavissa tai koettavissa nykyisen tiedon, ymmärryksen tai vaikkapa yksittäisen havaitsijan puitteissa. Tällaisia voivat olla esimerkiksi teoreettiset entiteetit, kuten täydelliset neliöt ja ympyrät matematiikassa, multiversumit ja renormalisaatio kvanttifysiikassa, superstringit säiemalleissa, tai myyttiset ja kuvitteelliset fantasiahahmot ja -maailmat. Vaikka näitä ei voida havaita tai kokea suoraan, ne ovat silti olemassa mielikuvituksessa tai teoreettisessa mielessä. Jos ne selittävät maailmaa, ovat ne olemassa ainakin niille, joille selitys kelpaa.

Fyysiset asiat voidaan luokitella ontologiassa sellaisiin, jotka ovat olleet olemassa tai tulevat olemaan, mutta eivät ilmene kuluvana hetkenä. Esimerkiksi dinosaurus on ollut olemassa menneisyydessä, mutta ei ole olemassa nykyhetkessä. Vastaavasti tulevaisuuden teknologia, jota ei ole vielä keksitty, ei ole olemassa nykyhetkessä, mutta voi olla olemassa tulevaisuudessa. Dinosaurukset voitaisiin periaatteessa herättää henkiin ja olemassaoloon niiden geneettinen koodin avulla. Myös mielessä olevat asiat voidaan jakaa samalla periaatteella läsnäoleviin, muistoihin ja vielä ajattelemattomiin ajatuksiin. Kun ontologiaan otetaan mukaan aikakäsite, voidaan luokittelua täten tiivistää presentismiin, jonka mukaan vain nykyhetkessä olevat ilmiöt ovat olemassa.

Ontologiset kategoriat

Ontologian puitteissa eri entiteettien, kuten fyysisten esineiden, luonnonlakien, ajatusten, tunteiden, mielikuvien, korkeamman tason kognitiivisten ideoiden ja alitajuisten skeemojen olemassaolo voidaan määritellä omiin kategorioihin.

Fyysiset esineet ovat olemassa fyysisessä todellisuudessa. Niitä voidaan havaita aistien kautta ja niiden olemassaolo voidaan vahvistaa empiirisesti. Luonnonlait kuuluvat omaan fyysisen olemassaolon alakategoriaan, samoin luonnonvakiot. Nykytiedon valossa voimme niin ikään puhua erikseen kvanttitiloista, joille on tiettyjä perusteita muodostaa jopa täysin oma ontologinen kategoriansa.

Ajatukset, tunteet ja mielikuvat ovat olemassa mentaalisessa todellisuudessa. Ne ovat mentaalisia tiloja, joita yksilö kokee hetkellisesti ja jotka muokkaavat hänen kokemuksiaan ja ymmärrystään maailmasta.

Korkeamman tason kognitiiviset ideat, kuten käsitteet, teoriat ja mallit, kuuluvat abstraktin todellisuuden piiriin. Ne eroavat hetkellisistä, ohimenevistä mentaalisista ilmiöistä, kuten yksittäisistä ajatuksista, jotka vaikuttavat meihin tietyllä hetkellä. Mentaaliset mallit ovat työkaluja, joita käytämme maailman monimutkaisempaan hahmottamiseen ja selittämiseen. Samoin moraaliset ja esteettiset arvot sekä hyveet ovat olemassa ainakin abstraktilla tai konseptuaalisella tasolla, ja ne voivat vaikuttaa ihmisten toimintaan ja kokemuksiin. Jotkut filosofit, kuten Platon, Immanuel Kant, G.E. Moore ja Derek Parfit, pitivät eettisiä arvoja omana yhtä todellisena tai jopa todellisempana maailmana kuin fyysistä maailmaa.

Alitajuiset ajatukset ovat myös osa mentaalista todellisuutta, joka vaikuttaa tiedostamatta käyttäytymiseemme ja päätöksiimme. Nämä ovat ikään kuin osa ulkopuolista maailmaa, joka on olemassa ilman tietoista havainnointia. Niin ikään muistilla voidaan ajatella olevan oma ontologinen olemassaolonsa, jonka yksityiskohdat aktivoituvat muistamisen hetkellä.

Nämä ontologiset kategoriat ovat olemassa eri tavoin, ja niiden olemassaoloa voidaan havaita ja todentaa eri menetelmin. Mutta ne ovat kaikki olemassa, sillä ne kaikki vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme maailmaa ja toimimme siinä.

Viimeaikaiset neurotieteelliset löydöt ovat laajentaneet käsitystämme siitä, miten ajatukset ja mieli ovat olemassa. Ajatusten lukeminen ulkoisilla laitteilla ja koneiden ohjaaminen ajatuksilla viittaa siihen, että mieli ja ajatukset eivät ole tulevaisuudessa vain subjektiivisia kokemuksia, vaan ne voivat vaikuttaa teknisten laitteiden avulla konkreettisesti maailmaan. Myös tietokoneilla tuotetut virtuaali- ja pelimaailmat ovat vahvasti ja yhteisesti koettavia maailmoja. Nämä seikat pitäisi ottaa huomioon, kun päivitämme subjektiivisuuden ja objektiivisuuden käsitteitä.

Olemassaolon ja olemattomuuden välinen raja on monimutkainen ja saattaa muuttua ajan mittaan uusien tieteellisten löydösten ja filosofisten pohdintojen myötä. Tällaiset kysymykset koskettavat paitsi ontologiaa, myös metafysiikkaa ja epistemologiaa eli tietämisen teoriaa. Olen kirjoittanut aiemmin epistemologiasta tutkielmaesseessäni Tiedon luonnetesti vuonna 2019. Tämän kertainen esseeni liittyy enemmän ontologisiin pohdintoihin.

Subjektiivinen objektiivisuus

Seuraavassa hahmottelen esitystapaa, joka pyrkii sovittamaan yhteen ”subjektiivisen kokemuksen” ja ”objektiivisen todellisuuden” väitteet, välttäen samalla yleisesti tunnetun itseviittauksesta johtuvan ristiriidan. Tämä voisi onnistuessaan toimia perustana mielen ja materian sekä tietoisuuden tai tajunnan teorioille. Käsittely on tarpeen, koska mainituissa teorioissa vaaditaan silta subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välille, ennen kuin voidaan kunnolla edes puhua teorioiden ontologisista väittämistä.

Lyhyessä esityksessäni käyn ensin läpi, mitä subjektiivisuudella ja objektiivisuudella tarkoitetaan, mitä aine on nykytiedon mukaan, mainitsen havainnoinnin rajoituksista ja perustelen näiden kautta miksi subjektiivisuus-objektiivisuus -käsitteet vaativat päivityksen. Ehdotan holistista lähestymistapaa ja kerron kriteerit millä tavalla subjektiivisten objektiivisuuksien (SubObs) merkitystä voidaan “mitata.” Lopuksi teen käsitteen vertailua tunnettuihin ideologioihin ja käyn läpi kriittisen katsannon ehdottamaani kehykseen.

Mitä yleensä tarkoitetaan subjektiivisuudella ja objektiivisuudella?

Usein subjektiivisuus ja objektiivisuus ajatellaan toisensa poissulkevina viittauksina, jotka muodostavat vastakkaiset päädyt todellisuuden tarkastelussa. Mielestäni on kiistämätöntä, että a) kaikki kokemuksemme ja tietomme, jopa silloin, kun ne on kerätty ja päätelty kollektiivisesti, ovat subjektiivisia lähtökohdiltaan. Mutta yhtä lailla b) kokemuksemme antavat viitteitä objektiivisesta todellisuudesta, joka on yhteinen useille, potentiaalisesti kaikille kokijoille, riippumatta siitä kokeeko, uskooko tai aistiiko henkilö sitä.

Nämä kaksi premissiä eli alkuolettamusta perustuvat arkiseen, mutta harkittuun ajatteluun ja päättelyyn, joita voimme avata tarkemmin seuraavalla tavalla:

a) Kaikki kokemuksemme ja tietomme ovat subjektiivisia lähtökohdiltaan.

Tämä olettamus perustuu monitieteiseen ymmärrykseemme siitä, miten havainnointi ja tietämys muodostuvat henkilökohtaisten tunteiden ja ajatusten kautta.

Fysiikan näkökulmasta valon ja äänen aaltojen havaitseminen on rajallista, koska se riippuu aistiemme kyvystä havaita tiettyjä aallonpituuksia. Neurobiologisesti ja kognitiotieteen näkökulmasta aivot suodattavat ja tulkkaavat näitä aistitietoja rajatulla nopeudella. Tämä prosessi on ainutlaatuinen jokaiselle yksilölle ottaen huomioon myös yksilön aivojen atomien ja neuronien konstruktion. Tämä tekee kokemuksestamme ei vain subjektiivisen vaan täysin uniikin. Psykologisesti uskomuksemme, arvomme ja asenteemme vaikuttavat siihen, miten tulkitsemme tätä aistitietoa. Historialliset ja sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät, kuten yhteiskunnan normit ja arvot, vaikuttavat myös siihen, miten ymmärrämme maailmaa.

Tieteellisessä kontekstissa subjektiivisuus viittaa myös tutkimustuloksiin tai havaintoihin, jotka voivat vaihdella tutkijasta toiseen. Tieteelliset tulokset voivat olla alttiita henkilökohtaiselle biasille eli tiedostamattomien intressien aiheuttamille vinoumille. Kaikki nämä tekijät yhdessä tekevät kokemuksestamme ja tiedostamme subjektiivisia.

b) Kokemuksemme antavat viitteitä objektiivisesta todellisuudesta, joka on yhteinen useille, potentiaalisesti kaikille kokijoille.

Tämä olettamus perustuu siihen, että vaikka meidän havaintomme ovat yksilöllisiä ja subjektiivisia, ne voivat silti antaa viitteitä yhteisestä, objektiivisesta todellisuudesta. Tämä perustuu useisiin tieteellisiin havaintoihin, teorioihin ja järkevään päättelyyn. Esimerkiksi fysiikassa on olemassa luonnonlakeja, -vakioita ja periaatteita, kuten painovoima tai valonnopeus, jotka pätevät riippumatta yksilöllisistä havainnoistamme. Joskus näistä laeista seuraa myös arkijärjen vastaisia seurauksia, jonka takia joudumme päivittämään arki-intuitiotamme ja huomioimaan esimerkiksi suhteellisuusteorioiden ja kvanttifysiikan outoudet. Erityisessä suhteellisuusteoriassa valonnopeuden vakioisuus johtaa siihen, että kaikkialla olevassa sähkömagneettisessa kentässä eri nopeuksilla liikkuvien kiinteiden massallisten kappaleiden välillä oleva suhteellinen geometrinen aika muuttuu. Kvanttifysiikassa määrämuotoisen energian omaavat aineen perusosaset eli kvantit ovat sekä aaltoja että hiukkasia ja ne voivat kietoutua yhteen korreloiden toistensa kanssa välimatkasta ja ajasta piittaamatta.

Fyysinen todellisuus sisältää aineen hierarkkiset tasot alkeishiukkasista alkuaineisiin ja molekyyleihin, soluista planeettoihin, aurinkokunnista galakseihin ja universumiin. Samoin biologiassa on olemassa yhteisiä piirteitä, kuten DNA:n rakenne, jotka ovat yhteisiä kaikille eliöille. Lisäksi, vaikka kulttuuriset tekijät voivat vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme maailmaa, on olemassa myös yhteisiä inhimillisiä kokemuksia, kuten ilo, suru tai pelko, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille, jopa eläimille riippumatta kulttuurisesta taustasta.

Kaikki nämä tekijät viittaavat siihen, että on olemassa objektiivinen todellisuus, tai todellisuuksia, joka on yhteinen kaikille kokijoille.

Aineen fysikaalinen olemus

Fysikalismi korostaa empiiristä todistusaineistoa ja johdonmukaista selitystä luonnonlaeista sekä aineen koostumuksesta. Se tarjoaa erinomaisena pidetyn lähtökohdan ymmärtää niin kutsuttua objektiivista todellisuutta.

Mutta mitä aine, eli fysikaalinen materia, todella on? Kysymys on paljon syvällisempi kuin miltä pintapuolisesti saattaa vaikuttaa. Yleinen mielikuva aineesta liittyy kiinteisiin kappaleisiin, joita koemme aistien kautta. Toisaalta tiedämme varsin hyvin myös kaksi muuta aineen olomuotoa, nimittäin nestemäisen ja kaasumaisen. Sitten mielikuva yhdistyy antiikin filosofeilta Demokritokselta ja Leukippokselta perittyyn ideaan jakamattomasta aineen osasesta, atomista.

Tämä romantisoitu äärimmäisen yksinkertainen mielikuva, on kuitenkin harhaanjohtava. Aineen todellinen olemus on paljon dynaamisempi kuin mitä visuaalisuuteen perustuvat aistihavainnot antavat ymmärtää. Monipuolisempi aistien käyttö, kokeilu ja päättely riittävät järisyttämään tätä kuvaa.

Moderni tiede on osoittanut, että aineen koettu ja mielletty ”kiinteys” liittyy jatkuvasti muuttuvan todellisuuden keskiarvoiseen ilmentymään, joka syntyy aistijärjestelmän ja ympäristön vuorovaikutuksen seurauksena. Tarkemmin tarkasteltuna aine – sekä kohde että keho – koostuu lukemattomista pienistä hiukkasista, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä ja vuorovaikutuksessa keskenään.

Hiukkanen on yleiskäsite. Tässä tapauksessa sillä voidaan viitata vaikkapa tiilen ja sormen molekyyleihin. Näiden kappaleiden molekyylit ovat sidoksissa toisiinsa tietyillä elektronien ja atomien väliin muodostuvilla positiiviseen ja negatiiviseen varaukseen liittyvillä veto- ja työntövoimilla. Kun sormi yrittää työntyä tiilen läpi, on vastassa tiukkoja sidosvoimia eikä sormi pääse työntämään tiilessä kohtaamiaan molekyylejä tieltään. Sen sijaan, kun sormen painaa vaikkapa geelin tai veden läpi, työntävät sormen tällä kertaa suhteellisesti tiukempia sidosvoimia sisältävät molekyylit toisen aineen molekyylejä tieltään.

Nämä hiukkaset eli molekyylit ja atomit, eivät nekään ole kiinteitä ja muuttumattomia objekteja, vaan atomin ydintasolla kvantittuneen energian ja informaation kantajia, jotka syntyvät ja tuhoutuvat jatkuvasti kvanttivaahdoksi kutsutussa kvarkkien ja gluonien sekä muiden alkeishiukkasten kentässä. Itseasiassa käsitys geometrisesti pistemäisistä hiukkasista on sekin jo itsessään problemaattinen fundamentaalifysiikan yhtenäistämisen kannalta katsottuna.

Lisäksi meillä on plasma, aineen neljäs olomuoto, joka on ionisoitunutta kaasua, jossa elektronit ovat irronneet atomeista. Tämä tekee plasmasta sähköisesti johtavan ja herkän sähkömagneettisille kentille. Kondensoitu materia taas kattaa aineen eksoottisemmat olomuodot, kuten suprajohtavuuden, jossa ei ole lainkaan sähkövastusta.

Faasitilat eli kiinteä, neste ja kaasu, ovat siis vain aineen tilan pinnallisia ilmauksia; ne ovat muuttuvia ja voivat siirtyä toiseen tilaan riippuen olosuhteista, kuten lämpötilasta ja paineesta. Näitä ei tunnettu silloin kun Descartes ja kumppanit keskustelivat dualismista. Plasmatiloista tultiin tietoisiksi 1900-luvun vaihteessa. Suprajohtavuus löydettiin vuonna 1911 ja Bose-Einstein-kondensaatti vasta vuonna 1995.

Vaikka aineen sisin on jatkuvassa muutoksen tilassa, on olemassa tiettyjä perussääntöjä ja lakeja, jotka toisaalta pysyvät samoina. Näitä ovat esimerkiksi energian säilymislaki, joka sanoo, että energiaa ei voi luoda tyhjästä eikä se voi kadota, sekä säännöt, jotka kuvaavat, miten avaruus ja aika käyttäytyvät. On symmetrialakeja, jotka kuvaavat, miten hiukkaset liikkuvat ja miten ne vaikuttavat toisiinsa. Lisäksi on olemassa useita vakioita, kuten Planckin, gravitaation ja hienorakenteen vakio, jotka pysyvät samoina riippumatta siitä, missä tai milloin ne mitataan.

Toisaalta tieteen luonteeseen kuuluu, että paraskaan tieto ei ole absoluuttista, vaan esimerkiksi arvio jonkun luonnonvoiman vakioisuudesta ja sen olemassaolosta voi muuttua edestakaisin, kuten vaikkapa kosmologisen vakion kanssa on käynyt. Yksi asia on kuitenkin selvä: aineen todellinen luonne on paljon monimutkaisempi kuin mitä aistimme voivat havaita. Perinteiset klassiset aineen kuvailut eivät oikeastaan päde enää eksaktimman tieteen valossa. Sen, että aine on energiaa kuuluisan E=mc² kaavan mukaisesti, pitäisi laittaa meidät vertailemaan mieluummin tietoisuutta ja energiaa, kuin mieltä ja kehoa.

Havainnoinnin rajat

Havainnointi on keskeinen osa sitä, miten näemme maailman. Aistimme maailmaa sekä suoraan että epäsuorasti vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa. Tämä prosessi sisältää sekä aisteille saapuvan tiedon käsittelyn että aiemmin aivojen muistin syövereihin tallennetun tiedon vaikutuksen havainnointiin. Lisäksi ymmärryksemme maailmasta muodostuu sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössä, jossa omat havaintomme ja yhteisön tulkinnat vaikuttavat toisiinsa.

Havaintokykymme on rajoittunut. Siihen voi liittyä kognitiivisia harhoja. Aistimme voivat huijata meitä. Ajattelumme ja päättelymme eritoten voivat pettää meidät. Meidän onkin ymmärrettävä nykytutkimusten valossa, että elävä organismi tai olento ei ole ensisijaisesti suunniteltu luomaan täydellisen realistista, mahdollisimman tarkkaa ja laajaa kuvaa maailmasta, vaan ennemminkin maan sfäärissä selviytymiseen parhaiten soveltuvan mallin. Vesi, ilma, tuli ja avaruus eivät sovellu meille kovin hyvin elinympäristöksi. Millainen kokemuksemme ja kuvamme maailmasta olisi, jos ne soveltuisivat?

Aivot luovat ennakoivia malleja maailmasta, jotka muokkautuvat oppimisen ja kokemusten myötä. Lähes kaikki mikrokosmiset ja makrokosmiset energian liikkeiden yksityiskohdat ovat kaukana aistiemme tavoittamattomissa, koska ne ovat joko liian nopeita tai liian hitaita meidän tajunnallemme. Voimme lähestyä niitä vain kouluttautumalla ja ymmärrystä vähitellen lisäämällä.

Kokemusmaailmamme mesokosmoksessa on äärimmäisen rajoittunut siivu kokonaisuudesta. Aktiivisen, arkisen tietoisuutemme kohteet ovat tästäkin vielä monta kertaluokkaa rajallisemmat.

Mielenkiintoista on, että eräs subjektiivinen kokemuksemme osittain jo viittaa objektiiviseen todellisuuteen. Nimittäin ihmisen psykologisiin perustoimintoihin kuuluu kohteiden ulkoistaminen. En tarkoita, että haluamme aina nähdä syyn muissa, vaan näemme maailman kolmiulotteisena ulkoisena kohteena, jota kohti esimerkiksi kätemme voivat kurkottaa tai jonne voimme kävellen kulkea.

Skannaamme maailmaa toisistaan irrallisin rajallisin aistein, joiden suppilomainen polttopiste on jokseenkin kaksiulotteinen pinta kehossamme. Siitä informaatio siirtyy jatkokäsiteltäväksi neuronien muodostamiin verkkoihin ja syötettä prosessoiviin erikoistuneisiin lohkoihin aivoissamme. Tässä vaiheessa ulkoisesta maailmasta tullut informaatio yhdistyessään ihmisen konstituutioon on muuttanut muotoaan radikaalisti. Lopputulos on, käsittämätöntä kyllä, reaaliaikaiselta tuntuva jatkumo, jonka ensinnäkin miellämme ulkoisena tilana, jossa on kohteita ja ajallisia tapahtumia, ja joka toisekseen yhdistyy kokemukseen sisäisestä minästä ja tietoisesta tarkkailijasta tajunnassa, jossa kaikki aistittavat ilmiöt sekä mielen sisäiset liikkeet tapahtuvat.

Tästä itseasiassa nousee tuttu, mielenfilosofian ydinkysymys. Onko mitään konstia, jolla edellä mainitussa kokonaiskuvassa saadaan subjektiivinen kokemus jotenkin johdettua materiasta? Tunnemme fysiikan ja neurobiologian varsin hyvin. Toisaalta tunnemme myös sisäisesti sen, mitä on tietoinen kokemus. Se taas ei tunnu välittävän fysiikasta ja neurobiologiasta. Meillä on kokemus punaisen punaisuudesta, vaikka ei olisi mitään tietoa väriopista, optiikasta tai estetiikasta.

Fysiikka ja kokemus vaikuttavat todellakin omilta erillisiltä maailmoita, joita on vaikea saada yhdistettyä mitenkään saman sateenkaaren alle. Siinä mielessä subjektiivinen kokemus vaikuttaa eriytyvän ontologisesti erilliseksi objektiivisesta maailmasta, koska a) se ei voi kokea suoraan mikro- ja makromaailmaa ja b) sen kokema kaistale maailmasta on kapea ja pitkälle prosessoitu sekä c) se on yhdistelmä menneisyyden muistoja, kognitiivisia malleja ja aistisyötettä.

On huomattavaa, että tämä dualistinen tilanne vaikuttaa juuri päinvastaiselta kuin seuraavassa ehdotan. Subjektiiviset objektiivisuudet -kehys ei otakaan kantaa ontologisten todellisuuksien määrään, jota kuvataan monismilla, dualismilla tai pluralismilla. Kehys liittyy enemmän kysymykseen siitä, onko todellisuus meistä riippuvainen ja vielä tarkemmin, miten subjektiivisuuden ja objektiivisuuden riippuvuussuhde voidaan määritellä niin, että se tukisi parhaiten mielenfilosofian ontologisten kysymysten ratkaisua.

Käsitteiden päivityksen tarve

Aineen ja havainnoinnin dualistiseen lähtökohtaan liittyy vahva, ehkä tosiaan jo meidän intuitiosta johtuva, mutta ainakin ideologinen vastakkainasettelu, joka vaikeuttaa usein keskustelua. Joidenkin mielestä kaikki tietomme ja kokemuksemme maailmasta ovat rajallisia, subjektiivisia ja relativistisia, eikä meillä voi olla absoluuttista ja siinä mielessä ollenkaan objektiivista tietoa maailmasta. Toisten mielestä objektiivinen, joko fysikaalinen tai joku muu metafyysinen maailma on ainoa olemassa oleva todellisuus, ja sen merkitys on ylivoimainen subjektiiviseen verrattuna. Tämä vaikuttaa johtavan – sekä yleisessä keskustelussa että vakavammassa filosofiassa – väistämättömään yhteentörmäykseen.

Voimmeko löytää ja puolustaa jotenkin näkemystä, joka yhdistää sekä subjektiivisen että objektiivisen? Erityisesti haluan välttää itseviittaavuuden sudenkuopan, jossa kaikki tiedot ja johtopäätökset menettävät merkityksensä vedottaessa niiden subjektiivisuuteen.

Ehkä tarvitsemme uuden kehikon, jossa tunnustetaan tietojen ja kokemusten subjektiivisuus, mutta samalla sallitaan, että joitakin tietoja voidaan pitää yleispätevinä ja arvokkaina, niin että niiden nähdään vähintäänkin viittaavan jonkinlaiseen objektiivisena pidettävään maailmaan. Mitä se on, ja onko niitä useampia – ehkä loputon sarja – tätä voi tutkia sitten, kun olemme luoneet kestävän sillan subjektiivisuuden ja objektiivisuuden käsitteiden välille.

Holistinen ehdotus

Päivitetty subjektiivisuuden ja objektiivisuuden käsite voisi sisältää normalisoidun asteikon välillä 0 – 1. Sen avulla tietoa ja kokemuksia voidaan arvioida perustuen, kuinka hyvin ne kattavat yhteisen, jaettavan todellisuuden. Mitä lähempänä ykköstä tieto on, sitä enemmän se vastaa yhteistä, jaettua todellisuutta. Mitä lähempänä nollaa tieto on, sitä vähemmän se on integroitu yhteiseen, jaettuun todellisuuteen.

Jatkojalostettuna käsite voisi sisältää myös sen, että vaikka jokin kokemus voi olla uniikki ja henkilökohtainen – esimerkiksi vain rajatusti formalisoitavissa oleva intuitiivinen tieto – voi se olla myös hyvin merkityksellinen yksilön sisäisen maailman kannalta. Tämä laajennos, joka liittyy relevanttiuteen ja merkityksellisyyteen, tarkoittaisi arvon korotusta annetulla asteikolla, ehkä mieluiten omassa ulottuvuudessaan. Tarkastelen kuitenkin seuraavassa yksinkertaista normalisoitua asteikkoa yksiulotteisella janalla, jossa arvioidaan enemmän tiedon esitettävyyttä ja jaettavuutta, joka liittyy suoraan objektiivisuuteen.

Subjektiivisuus-objektiivisuus -asteikko

Asteikko ottaa huomioon sekä kokemus-tiedon (jatkossa lyhyemmin tiedon, vaikka voisi olla myös gnosiksen) subjektiivisuuden että objektiivisuuden. Se tarjoaa yksinkertaisen, eräässä mielessä hierarkkisen, rakenteen janalla, jossa tiedon arvoon voidaan viitata kvantitatiivisesti. Tämän avulla voimme välttää itseviittaavuudesta johtuvan loputtoman regression ongelman, josta Antiikin skeptikko Agrippa ja myöhemmin 1900-luvun matemaatikot ja loogikot, kuten David Hilbert, Bertrand Russell, Alfred North Whitehead, Ludwig Wittgenstein ja Kurt Gödel, ovat kirjoittaneet.

Määrittelemme siis, että vaikka kaikki tietomme perustuvat subjektiivisiin kokemuksiin, on olemassa tietoa, joka on yleispätevyyden ja muiden kriteereiden takia arvokasta, ja jolla siten on asteikolla arvo lähempänä yhtä. Luokittelu perustuu kriteereille, kuten konsistenssi, sovellettavuus, yleispätevyys, koalesenssi ja selitysvoima. Selitän nämä kriteerit hiukan myöhemmin.

Kokemukset tai päätelmät, jotka lähenevät arvoa yksi, eivät ole ”vain subjektiivisia”, vaan ne ovat myös objektiivisesti päteviä. Tieto ei kuitenkaan ole objektiivista siinä mielessä, että se olisi riippumaton subjektiivisesta kokemuksesta. Myöskään arvoa nolla lähenevät kokemukset eivät ole vain subjektiivisia, vaan sisältävät aina jotain yleistettävää, vaikka kuinka vähäisissä määrin.

Ääripäistä arvoa tasan yksi vastaava tieto olisi kaikkien kuviteltavissa olevien universumien universumia koskevaa tietoa. Tällaista universumia koskisi yhteiset lait ja ominaisuudet. Yleisyyden takia näitä lakeja olisi määrällisesti luultavasti hyvin vähän. Tasan nolla taas tarkoittaisi äärimmäistä määrää, ehkä jopa ääretöntä määrää subjektiivisia maailmoja ja lakeja, joilla ei välttämättä olisi mitään tekemistä muiden subjektiivisten kokemusten ja maailmojen kanssa.

Subjektiivisuuteen vetoamisen haaste

Jos joku esittää väitteen ”objektiivisuus on (vain) subjektiivinen kokemus”, voimme kysyä: onko tämä väite itse subjektiivinen? Jos on, sen arvo on janalla lähempänä nollaa kuin yhtä, jolloin se ei vesitä objektiivisen tiedon arvoa ja merkitystä. Uuden käsitteemme mukaan jokainen väite sisältää sekä subjektiivisuutta että objektiivisuutta, ääripäitä lukuun ottamatta. Ääripäitä voi olla käytännössä mahdotonta tavoittaa.

Jos alkuperäinen väite taas ei ole subjektiivinen, myöntää se objektiivisen tiedon olemassaolon, jolloin mustavalkoisen väitteen perusta kaatuu eli väite kumoaa itse itsensä.

Lopuksi, jos alkuperäinen väite sisältää subjektiivisen objektiivisuuden idean, se on oletusarvoisesti hyväksyttävissä ja meidän tehtäväksemme jää arvioida joidenkin kriteerien perusteella, mikä sen normalisoitu arvo olisi asteikolla 0 < x < 1.

Tällainen uusi käsite voisi auttaa meitä välttämään itseviittaavuuden, pahimmillaan nihilismin ongelman sekä johtaa rakentavampaan dialogiin.

Perusidea on, että mikään tieto ei ole objektiivista siinä mielessä, että se olisi täysin riippumaton subjektiivisesta kokemuksesta. Voimme kuitenkin asettaa esimerkiksi erillisen eksistentiaalisen kysymyksen: onko olemassa jotain, vaikka yhtään ihmistä ja elävää olentoa ei olisi tällä planeetalla tässä universumissa? Tämä vastaa väitettä, että tieto maailmasta on jotain muuta kuin maailma itse. Subjektiivinen objektiivisuus ei sinänsä ota kantaa tähän, vaan esittää, että se, miten vastaamme kysymykseen sisältää sekä subjektiivista että objektiivista substanssia, niin sanotusti.

Lyhenne: SubObs

Käytän jatkossa yllä kuvailusta käsitteestä lyhennettyä nimeä SubObs, joka sisältää monikossa subjektiiviset objektiivisuudet -termin (Subjective Objectivities). Samoin normalisoidulle janalle sijoitettua arvoa välillä 0 – 1 kutsutaan SO-arvoksi.

Asteikon kriteerit

Seuraavassa luettelen kriteereitä, joiden perusteella subjektiivisuutta ja objektiivisuutta voidaan arvioida asteikolla. Kriteerit ovat yleisiä suuntaviivoja ja lähempi tarkastelu valituissa konteksteissa voi tuoda esiin monia haasteita. Lista ei sulje pois muita mahdollisia hyviä kriteereitä.

Konsistenssi – Käsitteen pitäisi olla johdonmukainen itsensä kanssa ja sen pitäisi olla yhdenmukainen muiden hyväksyttyjen teorioiden ja havaintojen kanssa.

Sovellettavuus – Käsitteen pitäisi pystyä tuottamaan uusia ideoita tai sovelluksia.

Yleispätevyys – Käsitteen tulisi olla mahdollisimman yleispätevä, eli sen pitäisi toimia missä tahansa tilanteessa, missä tahansa avaruusajallisessa sijainnissa.

Selitysvoima – Käsitteen pitäisi pystyä tarjoamaan selkeät, ymmärrettävät selitykset ideoille, joita se pyrkii selittämään.

Täsmällisyys – Käsitteen tulisi sisältää mahdollisimman tarkan kuvauksen ongelmasta, jonka se pyrkii ratkaisemaan.

Redusoitavuus – Käsitteen pitäisi olla yksinkertainen, mutta ei yksinkertaisempi kuin on tarpeen.

Koalesenssi: Käsitteen tulisi pystyä yhdistämään eri tieteenalojen tai teorioiden näkökulmia ja tuloksia yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

SubObs-käsitteen vertailu

SubObs-käsite liittyy erilaisiin ontologisiin, epistemologisiin ja metafyysisiin näkökulmiin, joita vertaillaan seuraavaksi.

Fenomenologiassa ja eksistentialismissa korostetaan subjektiivisuuden merkitystä todellisuuden hahmottamisessa ja tulkinnassa. Filosofit kuten Edmund Husserl ja Martin Heidegger ovat korostaneet kokemuksen ja subjektiivisen merkityksen ensisijaisuutta.

Pragmatismi on toinen filosofinen suuntaus, joka keskittyy käytännön toiminnan ja kokemusten merkitykseen totuuden ja tiedon määrittelyssä. Pragmatistit, kuten Charles Sanders Peirce, William James ja John Dewey, ovat ehdottaneet, että totuuden ja objektiivisuuden määrittelee parhaiten se, mikä toimii käytännössä ja mikä vastaa parhaiten yhteisiä kokemuksiamme.

Subjektiivisen objektiivisuuden mallissa on yhtymäkohtia myös Thomas Metzingerin työhön, jossa hän mallintaa subjektiivista kokemusta ja ”ego-tunnelia”, sekä Giulio Tononin Integrated Information Theory (IIT) -tietoisuuden teoriaan. SO-arvoa ei kuitenkaan tule sekoittaa IIT:n phi-arvoon, joka mittaa yksilön integroituneen tilan laajuutta. SO-arvo viittaa siihen, miten yksilön ja yhteisön tuottama näkemys maailmasta suhteutuvat toisiinsa.

Ideologiat

Subjektiivisen objektiivisuuden käsite, SubObs, tarjoaa näkökulman, joka ei ole sidottu tiettyihin filosofisiin suuntauksiin tai ontologisiin kannanottoihin. Sen sijaan SubObs pyrkii käsitteistämään subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden yhtenäisellä tavalla. Se ei tee ehdotonta eroa subjektiivisen ja objektiivisen välille, vaan näkee ne toisiinsa kietoutuneina näkökulmina samasta käsitteellisestä todellisuudesta. Tämä lähestymistapa on agnostinen suhteessa filosofisiin suuntauksiin ja ideologioihin eikä se ota kantaa tietoisuuden tai aineen ontologiseen statukseen. Sen sijaan voidaan vertailla, mitä se näiden ideologioiden kannalta tarkoittaa.

Materialismi

Materialistit uskovat, että todellisuus on perimmiltään aineellista ja että kaikki mentaaliset tai henkiset ilmiöt ovat seurausta aineen toiminnasta. Vaikka SubObs-käsitteessä viitataan aineellisen todellisuuden olemassaoloon, sen pääväite on, että subjektiiviset kokemukset ovat välttämättömiä objektiivisen todellisuuden määrittämisessä, vaikkakaan eivät objektiivisen olemassaolon itsensä kannalta.

Idealismi

Idealistit uskovat, että todellisuus on perimmiltään henkinen tai ideaalinen, ja että aineellinen maailma on toissijainen tai johdettu henkisestä todellisuudesta. SubObs vastaa tätä näkemystä olettaessaan, että subjektiivinen kokemus on välttämätön objektiivisen todellisuuden määrittämiseksi, mutta sen ei tarvitse tehdä ehdotonta eroa eikä valintaa henkisen ja aineellisen väliltä.

Dualismi

Dualistit uskovat, että on olemassa kaksi perustavanlaatuista todellisuuden luokkaa, yleensä mieli ja materia. SubObs ehdottaa, että subjektiivinen ja objektiivinen ovat toisiinsa kietoutuneita eivätkä erillisiä ja vastakkaisia luokkia käytännön määrittelyn kannalta. Tämä voi pintapuolisesti vaikuttaa dualismin vastaiselta, mutta SubObs ei ota kuitenkaan kantaa ontologiaan eikä niiden määrään.

Monismi

Monistit uskovat, että on olemassa vain yksi perustavanlaatuinen todellisuuden luokka. SubObs voi näyttää tukevan tätä näkemystä, mutta se tarjoaa dynaamisemman ja joustavamman käsitteen, jossa subjektiivinen ja objektiivinen ovat vuorovaikutuksessa olevia näkökulmia samasta todellisuudesta. Kaikkein lähiten SubObs vastaisi kaksoisaspektimonismia.

Fenomenologia

Fenomenologit keskittyvät ensisijaisesti subjektiiviseen kokemukseen ja siihen, miten asiat ilmestyvät tietoisuudelle. SubObs sopii yhteen tämän näkökulman kanssa, mutta se mahdollistaa myös objektiivisen todellisuuden, joka määritellään ja johon viitataan subjektiivisten kokemusten ja tiedon kautta.

Itseviittaavuuden ongelmasta

Itseviittaavuuden ongelma syntyy, kun väite tai järjestelmä viittaa itseensä tavalla, joka johtaa ristiriitaan tai loputtomaan regressioon. Esimerkiksi, jos väite ”objektiivisuus on (vain) subjektiivinen kokemus” on itse subjektiivinen, se johtaa kysymykseen, onko tämä uusi väite myös subjektiivinen, ja niin edelleen, luoden loputtoman regressiivisen ketjun.

Hierarkkinen malli on yksi tapa ratkaista itseviittaavuuden ongelma. Tämä malli perustuu ajatukseen, että on olemassa eri tasoja tai kerroksia tiedossa tai logiikassa, ja että viittaukset tai väitteet voivat olla päteviä vain samalla tai alemmalla tasolla, mutta eivät ylemmällä tasolla. Tämä auttaa välttämään itseviittaavuuden ongelman, koska se estää loputtoman regressiivisen ketjun muodostumisen.

Otetaan esimerkiksi klassinen itseviittaavuuden ongelma: ”Tämä lause on epätosi.” Jos tämä lause on tosi, sen täytyy olla epätosi, kuten se itse väittää. Mutta jos se on epätosi, se on tosi. Tämä luo paradoksin.

Hierarkkisen mallin mukaan voimme ratkaista tämän paradoksin asettamalla lauseen eri tasolle kuin sen väite. Esimerkiksi, voimme sanoa, että lause on metatason väite, kun taas sen sisältö on perustason väite. Tällöin lauseen väite ei viittaa määritelmänsä mukaan itseensä, vaan alemman tason väitteeseen, mikä estäisi paradoksin muodostumisen.

Tämä malli on ollut hyödyllinen monilla logiikan ja matematiikan alueilla. Esimerkiksi, Bertrand Russell ja Alfred North Whitehead käyttivät tätä mallia ratkaistakseen tunnetun Russellin paradoksin heidän yhteisteoksessaan ”Principia Mathematica”. Myös Kurt Gödel käytti hierarkkista mallia todistaessaan kuuluisat epätäydellisyyslauseensa.

SubObs-käsite hyödyntää tätä periaatetta sijoittamalla väitteen janalle, jossa väitteelle annetaan SO-arvo. Kun meillä on kvantitatiivinen mittapiste yhdistettynä ideaan, että subjektiivinen ja objektiivinen eivät ole toisistaan täysin erossa olevia käsitteitä, vältämme itseviittaavuuden regressio-ongelman. Olen kirjoittanut vuonna 2019 itseviittaavuutta käsittelevän esseen Gnosis ja nykytieto, jossa kerron idean muinaisista ilmenemismuodoista.

Kritiikki

Tarkastelen lopuksi, miten subjektiivisten objektiivisuuksien kehystä voidaan kritisoida.

Ensinnäkin asteikon käyttö edellyttää, että voimme ”objektiivisesti” määrittää, kuinka subjektiivinen tai objektiivinen tietty tieto on. Tämä on haastavaa, koska subjektiivisuus ja objektiivisuus ovat monimutkaisia käsitteitä, jotka voivat vaihdella suuresti riippuen kontekstista ja tulkinnasta. Lisäksi asteikon käyttö voi johtaa siihen, että tietty tieto nähdään ”objektiivisempana” tai ”subjektiivisempana” kuin se todellisuudessa on, mikä voi johtaa vääriin johtopäätöksiin ja yksinkertaistuksiin.

Toisekseen vaikka SubObs voi auttaa välttämään itseviittaavuuden ongelman, se ei välttämättä ratkaise sitä täysin. On mahdollista, että joudumme edelleen kohtaamaan itseviittaavuuden ongelman, kun yritämme määrittää, kuinka subjektiivinen tai objektiivinen tietty tieto on.

Kolmanneksi SubObs-käsitteen yksi mahdollinen kritiikin kohde on sen epämääräisyys. Sen tarkka määritelmä ja soveltaminen voivat olla epäselviä, ja se saattaa hämärtää subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välistä eroa.

Neljänneksi voidaan myös väittää, että SubObs ei kykene kvantifioimaan henkilökohtaista subjektiivista tietoa, joka perustuu sisäiselle ymmärrykselle, joka laajuuden, syvyyden, tai muun ulottuvuuden takia ei ole helposti siirrettävissä tai koettavissa muille, tai on sitä vain harvoille.

Lopuksi jotkut saattavat kyseenalaistaa SubObs-käsitteen tarpeellisuuden. Onko todella tarpeen kehittää uusi käsite, joka yhdistää subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden, vai riittävätkö olemassa olevat käsitteet ja teoriat selittämään todellisuutta?

Vastaukset

Kritiikkiin voidaan vastata seuraavilla tavoilla:

a) SubObs-kehyksen mukaan emme voi lähtökohtaisesti määrittää, että tieto on subjektiivista tai objektiivista, koska se on jossain määrin molempia. Asteikko kertoo enemmän tiedon sovellettavuudesta ja jaettavuudesta annettujen kriteerien mukaisesti. Tämän takia tietoa ei voi nähdä “objektiivisempana” tai “subjektiivisempana” kuin se todellisuudessa on.

b) SubObs tarkentaa subjektiivisen ja objektiivisen suhdetta osoittamalla, että ne eivät ole toisistaan erillisiä tai vastakkaisia, vaan toisiinsa kietoutuneita ja toisiaan muovaavia näkökulmia. Se ei hämärrä näiden käsitteiden eroa, vaan pikemminkin auttaa ymmärtämään niiden monimutkaista suhdetta ja vuorovaikutusta.

c) Kaikki filosofiset ja tieteelliset käsitteet ovat alttiita kritiikille. Tämä johtuu siitä, että ne ovat yrityksiä selittää monimutkaisia ja usein epämääräisiä ilmiöitä, jotka voivat vaihdella suuresti eri konteksteissa ja tulkinnoissa. Kritiikki ja selvennykset ovat tärkeä osa tieteellistä ja filosofista prosessia, koska ne auttavat parantamaan ja tarkentamaan näitä käsitteitä.

Joskus monimutkaisempia käsitteitä vaaditaan, koska maailman käsitteellinen ymmärtäminen on monimutkaista. Välttämättä maailma itsessään ei ole kuitenkaan monimutkainen. Ennemminkin voimme toivoa, että teoria on maksimaalisen yksinkertainen ja ekonominen kaikessa monimutkaisuudessaan. Esimerkiksi fysiikasta tutun vähimmän vaikutuksen periaatteen syvällinen ymmärtäminen vaatii monimutkaisen käsitteistön läpikäyntiä, vaikka maailma itsessään vaikuttaa yksinkertaisesti vain noudattavan sitä ilman mitään vaikeuksia.

d) Subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välinen kiista on yleinen sekä arkikeskusteluissa että tieteellisessä kommunikoinnissa, ja se on tärkeä osa tiedon kehittymistä. Kiistat voivat auttaa tuomaan esiin erilaisia näkökulmia ja syventämään ymmärrystämme monimutkaisista kysymyksistä. On kuitenkin tärkeää, että kiistat käydään rakentavalla ja kunnioittavalla tavalla, joka edistää yhteistä ymmärrystä ja henkilökohtaista oppimista. SubObs pyrkii pitämään yllä selkeää näkemystä siitä, miten subjektiivinen ja objektiivinen liittyvät toisiinsa poissulkematta toisiaan.

e) Vaikka kiistat voivat edistää yhteisön kehitystä pitkällä aikavälillä, ne eivät välttämättä auta yksilöitä ymmärtämään nykyisiä pulmia, mikä voi tehdä tilanteesta epäselvän, turhauttavan ja kiittämättömän. Tämä korostaa tarvetta selkeälle ja ymmärrettävälle viestinnälle, joka auttaa yksilöitä ymmärtämään ja käsittelemään monimutkaisia kysymyksiä, kuten subjektiivisuuden ja objektiivisuuden pulmaa.

f) SubObs-käsitteen tarpeellisuus voidaan todeta vasta käytännön sovelluksissa. Kyseiseen kritiikkiin ei voida vastata lyhyesti, eikä ennen kuin käsitettä on sovellettu käytännössä.

g) SubObs tarjoaa kiintopisteen, mikä on rakentava tapa ajatella subjektiivisuus-objektiivisuus -aiheesta. Se ei välttämättä ratkaise itseviittaavuuden koko ongelmaa kokonaan, mutta se auttaa välttämään sen pahimmat ansat tarjoamalla selkeän ja johdonmukaisen tavan määritellä subjektiivisen ja objektiivisen suhde.

h) Mielen ja kehon (materian) filosofinen ongelma, ja siihen liittyen tietoisuuden vaikea ongelma saattaa virheellisellä tavalla heijastaa käsityksiä mielestä ja aineesta, kuten ne ymmärrettiin 1700-luvulla. Meidän tietomme on nyt muuttunut, mutta pidämme ehkä alitajuisesti kiinni vanhasta Descartesista periytyvästä dualistisesta näkökulmasta.

Huomattavaa on, että Descartes postuloi Logoksen eli Järjen dualismin väliin, joka mahdollisti mielen ja kehon välisen yhdistävän sillan. SubObs päivittää nämä käsitykset nykyaikaan yhdistetyssä käsitteessään siten, että mielessä tapahtuvan järkeilyn kautta on mahdollista perustella ja oikeuttaa objektiivisen maailman olemassaolo, mutta se tehdään nimenomaan subjektiivisen yhteistyön kautta.

i) Henkilökohtainen, syvä ja mahdollisesti moniulotteinen tieto tai ymmärrys kuuluu subjektiivisen todellisuuden piiriin. Se on olemassa yksilön sisäisessä kokemusmaailmassa, ja se on usein niin henkilökohtaista ja ainutlaatuista, että sen siirtäminen toiselle henkilölle sanoin tai jopa taiteen ja muiden symbolien kautta voi olla mahdotonta.

Toisaalta tämäntyyppisen tiedon soveltaminen, jakaminen ja hyödyntäminen voi olla haastavaa, mikä voi kyseenalaistaa sen arvon laajemmalle yhteisölle, ainakin perinteisten tiedon määritelmien ja arvostusten mukaan. Tämä on erityisen totta henkisten kokemusten kohdalla tai uskonnollisissa traditiossa jaetussa ilmestystiedossa.

Tästä huolimatta, tällaista poikkeuksellista tietoa ei tulisi täysin sivuuttaa. Se voi olla äärimmäisen arvokas yksilölle itselleen, auttaa häntä ymmärtämään itseään ja maailmaa uusilla tavoilla ja ohjata hänen toimintaansa. Lisäksi, vaikka tällainen tieto ei olisi suoraan siirrettävissä tai jaettavissa, ainakaan tavanomaisin keinoin, se voi inspiroida muita epäsuorasti. SubObs ei kiellä eikä sivuuta tällaista tietoa, mutta voi kohdata haasteita sijoittaa se asteikolla järkevään paikkaan, ellei asteikkoa laajenneta uusilla ulottuvuuksilla, kuten merkityksellisyydellä.

Loppupohdinta

Tieteen harjoittaminen ja tieteellisten tulosten tulkinta vaativat subjektiivisen kokemusmaailman lähtökohdaksi. Ymmärrys subjektiivisten havaintojen ja objektiivisuuden suhteesta vaikuttaa merkittävästi siihen, kuinka esimerkiksi tietoisuuden vaikeaa ongelmaa pyritään ratkaisemaan. Teoria, jonka on tarkoitus selittää ymmärrettävästi tietoisuutta, voisi lähestyä aihetta nimenomaan subjektiivisuuden kautta ja johtaa siitä objektiiviseen käsitykseen. Silloin se vastaisi arkista ymmärrystämme siitä, miten olemme evolutiivisesti kehittyneet kokemaan maailman – juurikin primitiivisten kokemusten kautta kohti abstraktimpaa ymmärrystä.

Mielestäni tietoisuuden teorian hyväksyntä ei voi perustua äänestysperiaatteeseen, johon vain harvat ja valitut osallistuvat, vaan teorian täytyy tarjota järkevä selitys kenen tahansa kohtuullisen koulutuksen saaneen mielestä.

Teorian kohde eli tietoisuus, on kokemuksellinen asia. Holistisen tietoisuuden teorian ei tarvitse olla pelkkä lopputulos, vaan matka siihen, prosessi. Itseasiassa se voisi olla transformatiivinen kokemus, jossa kokija kulkee askel askeleelta subjektiivisuudesta objektiiviseen ja takaisin – samalla taitavuudella kuin hän voisi kulkea tietoisena uneen ja takaisin.

Tämä on mahdollista, jos subjektiivisuus ja objektiivisuus ymmärretään toisiinsa kietoutuneina käsitteinä, jossa subjektiivisten kokemusten ja järkevien päätelmien, eli gnosiksen ja logoksen annetaan osoittaa objektiiviseen eli tuntemattomaan todellisuuteen. Jos katsomme vain kuuta, emme ymmärrä, kuinka sormi, joka osoitti kuuta, sai meidät katsomaan kuuta. Menetämme olennaisen, jos tutkimme vain persoonatonta, ulkoista, mitattua ainetta, koska sen ymmärtämiseen on johtanut valtava subjektiivisten näkemyksien joukko.

Mielenkiintoista on, että Tuntematonta Jumalaa ja Logosta eli Sanaa tai Järkeä pidettiin samana gnostilaisten kristittyjen käsitteistössä. Kaikuja tästä on siis Johanneksen Evankeliumin fraasi ”Sana oli Jumala.” Moderni tulkinta tälle voisi olla, että Tuntematon eli objektiivinen todellisuus, johon voimme vain viitata logoksella eli subjektiivisella järkeilyllä, on lakien kyllästämä ja siinä mielessä itsekin järkevä.