Tiedon luonnetesti, osa 1/5 (episodi 5)

Käsittelen tässä viiteen osaan jaetussa esseessä tietoa tavalla, joka on erottamaton subjektista eli minusta kokemusteni ja havaintojeni muistelijana ja tulkitsijana. Pyrkimyksenäni on esitellä henkilökohtainen tieto-oppini niin, että se toimii muiden kirjoittamieni tutkielmaesseiden tietoon liittyvien käsitysten riittävän laajana ja konkreettisena tarkastelupohjana.

Kuka todella tietää, ja kuka voi selittää, milloin se syntyi, milloin tämä luominen tapahtui? Jumalat tulivat maailman luomisen jälkeen. Kuka voi siten tietää, milloin maailma ensimmäisen kerran tuli olevaksi?
-RigVeda

JOHDANTO

Haluan painottaa, että kuvailen nimenomaan omaa tietäni tiedon erilaisten muotojen sisällä ja peilaan tietokäsitystäni nykyisin tunnistettaviin ja yleisesti tunnustettuihin tiedon eri muotoihin. En käsittele kaikkia mahdollisia tiedon eri tyyppejä, enkä yritä esitellä kaikkia mahdollisia menneitä ja nykyisiä tieto-opin tutkijoita. Sellaisena teoksestani tulisi kyllä järkälemäinen, mutta pohdinnalliselta sisällöltään niukka ja kuiva indeksiluettelo. Yritys nähtävästi kaatuisi myös omaan mahdottomuuteensa, koska jokainen tutkiva katse menneisyyteen potentiaalisti luo uusia ajatuksia, tuo uusia löytöjä sekä paljastaa uutta tietoa. Kaiken tämän uudelleen analysoinnista tulisi päättymätön urakka ja vajoaisin vääjäämättä kuin Joukahainen loputtomaan regression suohon. Esseeni yleishyödyllisyys kuitenkin kärsisi, jos en pyrkisi tavoittelemaan jokseenkin järkevää ja useimpien ihmisten tavoitettavissa olevaa käsitystä tiedosta.

Ydinkysymykseni ovat: mitä on tieto ja miten voin tietää, jos ollenkaan? Pääpainopisteeni on tiedon ymmärtämisen prosessissa faktuaalisen tietämisen sijasta.

Lähestymistapani on filosofinen ja pohdiskeleva, mutta ei teoreettinen siinä mielessä, että se vaatisi monimutkaisten loogisten rakenteiden tai matemaattisen notaation tuntemista. Jätän suosiolla Gettierin ongelman selvittelyn formaalin epistemologian oppikirjojen tehtäväksi. Hyvä viimeistelty teoria on ehkä konkreettisinta, mitä modernin ajan filosofin uskotaan voivan tekevän. Keskityn silti tässä vaiheessa ainoastaan kuvailemaan eri näkökulmia ja omia oivalluksia tiedon luonteesta. En ole myöskään täysin valmis luopumaan siitä antiikin filosofin määritelmästä, jossa ihmisen karaktäärin eli luonteen kehittäminen on osa filosofin konkreettista tehtävää. Tieto testataan filosofin luonteen kautta.

Pyrin tutkimaan, voiko henkilökohtaisista kokemuksista johtaa joitain riittävän päteviä määrittelyjä tiedolle niin, että ne ovat samalla sekä valaisevia että tarpeeksi yksiselitteisiä luonnollisella kielellä esitettynä. Täten tieto-oppini on enemmänkin sellaista, miten se käsitettiin mannermaisessa filosofiassa 1900-luvulle tultaessa. Sen jälkeen tieto-opin eli tietoteorian muotoutuminen on kaventunut hyvin rajatuksi lähes kryptiseksi filosofian osa-alueeksi, jolla tuntuu olevan hyvin vähän yhtymäkohtia muihin tieteisiin tai siihen, mitä tietoteoria käsitti modernina aikakautena. Iloisena poikkeuksena tästä on aivan viimeaikainen ontologinen epistemologian suuntaus, englanniksi ontic understanding, jolle ei vielä ole tehty kunnollista suomenkielistä käännöstä, mutta joka tarkoittaa kokonaisvaltaista ymmärtämiseen keskittyvää tieto-oppia.

Keskipiste lähtökohtana

Ääretön moninaistuminen, erikoistuminen ja atomistisuus ovat modernin ja erityisesti postmodernin ajan kirous, jota on ollut mahdoton välttää. Jos katse keskittyy vain erillisiin puihin, pieniin yksityiskohtiin, katoaa meiltä äkkiä ekologisesti toimiva kokonaiskuva metsästä. Olemme liian syvällä metsässä. Samalla tavalla, jos katse tavoittelee vain äärettömän suuria galakseja, katoaa meiltä hyödyllinen kuva yksityiskohdista. Olemme liian kaukana metsästä. Siksipä meidän on aika palata kalliolle, istahtaa peruskokemusten äärelle, josta filosofi löytää aina uudelleen tuoretta näkökulmaa elämään.

On myös paikallaan kysyä, missä me tarkalleen ottaen olemme mikro- ja makrokosmoksen välissä? Miksi ihminen tällaisena tiedonlouhijana sijoittuu ääripäiden väliin juuri tiettyyn kohtaan mesokosmoksessa eli keskimaassa? Olemmeko me tässä, tuossa vai ihan suossa?

Biologinen ihmisorganismi sykkii juuri sopivalla nopeudella ympäristöstä saatua tietoa aivojen ja mielen käsiteltäväksi. Prosessoinnin jälkeen tieto suuntautuu takaisin ulospäin erilaisiksi mielen ja kehon toiminnoiksi. Yhdestä metristä sataankahteenkymmeneen metriin sekunnissa (432 km/t) kulkevat hermosykäykset kulkeutuvat aivojen viivekeskukseen, josta ne päätyvät rakentamaan tapahtumasarjoiksi tallentuvaa uudelleen aktivoitavaa maailman mallia aivojen monimutkaiseen neuroverkkoon. Jotta pystyisimme tiedostamaan ja ymmärtämään tätä maailmaa, on hermosynapsien koon, lämpötilan ja vauhdin oltava tiettyjen parametrien sisällä, tietyssä suhteessa ja harmoniassa maailmankaikkeuden lakien kanssa. Jos biohakkeroimme tätä ennustavaa ja yksittäiset palaset saumattomiksi kokemuksiksi kasaavaa järjestelmää liikaa, tietämättä ja tuntematta kokonaisuutta, voivat seuraukset olla tuhoisat.

Planeettamme on niin kutsutulla elonvyöhykkeellä eli sopivalla etäisyydellä auringosta, ei liian lähellä, eikä liian kaukana, jotta ihmiseloa voisi esiintyä täällä. Samoin aurinkokuntamme kehitys galaktisessa ja universaalissa kehityskaaressa on sopivalla etäisyydellä sen kaoottisista meille vielä tuntemattomista alku- ja loppupisteitä, jotta tietoinen tutkiva ihminen voisi kehittyä täällä. Antrooppisen periaatteen mukaan koemme ja tiedostamme maailmankaikkeuden tällaisena siksi, että sen kehitys ja tila ehkä loputtomien muiden mahdollisuuksien ja läpikäytyjen universumin muotojen takia on juuri nyt sopiva fysikaalisuutta tiedostavan ihmisorganismin syntymiselle.

Eikö tietomme laita ole samoin? Eikö tiedon ymmärtäminen vaadi ihmisen havainnoinnin ja ajattelun palauttamista keskipisteeseen eli Kaikkikeskukseen, josta se voi ottaa näkökulmat äärettömän suureen ja pieneen, kaukaiseen tulevaisuuteen ja menneisyyteen, suunnattoman nopeaan ja hitaaseen? Keskipisteestä on yhtä pitkä matka kaikkialle kehän pisteisiin. Onko tällainen ymmärrykseen pyrkiminen toiselle yksilölle luonteenomaista. Vaatiiko tämä toiselta luonteen jalostamista? Väittäisin, että vaikka matka on kaikille mahdollinen, niin se vaatii kaikilta varsin työlästä, joskus jopa kivuliasta luonteen muovaamista. Tietäminen on ymmärtämistä, ymmärtäminen on tuntemista, tunteminen on estetiikkaa, mutta estetiikassa ei ole kyse vain miellyttävistä elämyksistä.

Nykyaikaisessa tietoyhteiskunnassa tieto on muotoutunut käsittämään empiirisesti mitattavaa, binääriluvuilla esitettävää, loogiset ehdot täyttävää, verkossa siirrettävää dataa ja informaatiota. On totta, että tässäkin esseessä esitetyt ajatukset kääntyvät konekielelle tiedonsiirtoa varten ja taas takaisin pikseleistä koostuviksi merkeiksi näytöllä ja paperilla. Päähuomioni on kuitenkin siinä ihmisrajapinnassa, jossa aivomme ja mielemme käsittelevät tietoa, ymmärtävät sitä ja tekevät ymmärtämistapahtumassa informaatiosta ja datasta todella tietoa.

Itävaltalainen filosofi Rudolf Steiner on antanut tälle kaksivaiheiselle ymmärtämistapahtumalle oivalliset termit, jotka Niilo Kailan käsissä ovat suomentuneet tietotapahtumaksi (saks. das erkenntnisakt) ja tietotoiminnaksi (saks. das erkennen).

Tietotapahtumassa ihminen ottaa ulkomaailmasta jäsentymätöntä dataa ja jäsentynyttä informaatiota naiivisti eli lapsenomaisesti. Informaatiota ei silloin juurikaan tulkita tietoisesti, vaan sen sisältö matkitaan tai korkeintaan pyritään käsittämään ymmärtämättä sitä, mistä ymmärtämisen tarve tulee, tai miten ymmärtäminen tapahtuu. Siitä puuttuu useampi rekursiivinen itsetietoisuuden kerros, joka on mahdollista vasta, kun tietotapahtumia on kertynyt ajallisesti ja määrällisesti yli kriittisen pisteen. Kuvaan tätä tiedon kertymisen vaihetta persoonallisen elämäni kautta esseeni alkuosassa kappaleissa ALKUTAIPALE, TIEDONJANO sekä TUTKIMUSMENETELMÄ.

Tietotoiminnassa taas kriittinen ajattelu suuntautuu takaisin tutkimaan menneisyyttä, puntaroi, suhteuttaa ja pyrkii tietoisesti ymmärtämään naiivisti ensin hankkimansa informaation. Tietotoiminnassa eli tietoisessa ajattelussa on tarkoitus herättää naiivisti hankittuun ymmärrykseen luova elävä voima, jolloin voidaan alkaa puhua tiedosta sen varsinaisessa merkityksessä. Tietotoiminta käyttää mahdollisimman suoran havainnoinnin ja hermeneuttisen kriittisen ajattelun ja niiden tuoman ymmärryksen keinoja todellisuuden kuvailuun. Keskeinen tekijä tietotoiminnan herättäjänä on ajattelun ajattelu, huomioinnin huomiointi.

Samoin kuin käsite naiivi ei välttämättä kuvaa yksinkertaista tai ainakaan väärää, ei myöskään käsite kriittinen kuvaa yksioikoisesti epäilyä, skeptisyyttä tai oikeaa. Naiivi ja täysin arpaa heittämällä lyöty veikkaus todellisuudesta voi osua ihan yhtä hyvin oikeaan, kuin kriittinen näkemys. Kriittinen tarkoittaa itsetietoista, tahtoperäistä ja analyyttistä katsausta mihin tahansa kohteeseen. Kuvaan tätä tiedon muodostumisen vaihetta esseen kappaleissa TUTKIMUSMENETELMÄ, TIEDON VÄLITTÄMISEN ONGELMA ja TIEDON ANALYYSI.

En tavoittele siis ensisijaisesti tiukkaa ja ehdotonta tiedon määritelmää, vaan sen luonnehdintoja, kuvailuja. Luonnehdinta perustuu omaan historiaani, jonka puitteet ovat luoneet minussa, kuten kenessä tahansa muussa, jonkinlaisen mahdollisuuden yrittää ymmärtää tietoa, tiedonjanoa sekä niihin sisältyvää ymmärtämisen estetiikkaa.

Tiedon luonnehdinnan ja sen arvioinnin takia on täten asianmukaista ensin kurkistaa muutamiin lapsuuteni ja nuoruuteni tapahtumiin, joiden kautta tutkimusmenetelmäni ja käsitykseni tiedosta ovat saaneet alkusysäyksensä.

ALKUTAIPALE

Kiintopisteitä muutoksen keskellä

Kun pyöritän zoetrooppia, elävien kuvien kelaa muistamastani lapsuudesta nuoruuteen, aikuisuuteen ja tähän hetkeen, huomaan monia muutoksia itsessäni. Hiukset ovat harventuneet ja harmaantuneet. Niihin ei enää voi tehdä nuoruuden Jackie Chan-tyylistä tummaa tuuheaa leikkausta, jonka avulla sain Iston koulun yläasteen ruokalan emännät jakamaan lautaselleni ylimääräisiä lihapullia.

Tiedän, että aika on kullannut muistikuvia. Nykyajan YouTubessa esiintyvät parkour-taitajat nostaisivat naurunremakan nuorelle maatilan pojalle, joka hyppi makuuhuoneen ikkunasta salaa harjoittelemaan Goju-Ruyn Suparinpei-kataa. Salaa siksi, ettei se aiheuttaisi turhaa närää käytännön maataloustöihin orientoituneessa suurperheessä. Vaan minkä linnunpoika tekee siivilleen? Kamppailulajien harrastus on sittemmin vaihtunut rauhallisemman taijin ja joogan kautta työmatkakävelyksi ja -pyöräilyksi, niin kutsutuksi hyötyliikunnaksi. Erityisestä yleiseen, eksoottisesta tavanomaiseen on käynyt soturin tie.

Jotkut näkevät minut vannoutuneena absolutistina. Silti saatan töissä nostaa 20-vuotisjuhlien kunniaksi samppanjaa ja Intian lomamatkalla maistaa Bangaloren kuohuvaa, Kingfisher Premiumia. Suustaan sukkela Mansikkamäki, varsinainen velmu veikko Lahden aliupseerikoulusta varoitti minua, että nuoruuden absolutisteista tulee vanhempina pahimpia juoppoja. Se aika ei ole onneksi vielä koittanut, mutta vain Luoja tietää elon pituuden ja on yllätysten mestari. Haluan silti uskoa, että ääripäät eivät välttämättä seuraa toisiaan.

19-vuotiaana aloin kasvissyöjäksi itsekasvatus- ja uteliaisuussyistä. Mietin ja epäilin monien muiden tapaan, että olisiko se oikeasti mahdollista vai pitäisikö lihaa syödä salassa? 90-luvulla olin Keski-Suomessa hotelli- ja ravintolakoulu Primuksen vuosikurssini ainoa kasvisruokailun edustaja ja sain siksi nähdä kummaksuvia katseita. Silloin oli kulunut vasta 20 vuotta uuden aallon hippiliikkeen perustamien kasvisruokapaikkojen rakentamisesta ja vain 100 vuotta, kun elämäntapana levinnyt vegetarismi rantautui meille osaksi teosofien ja tolstoilaisten kautta Suomeen.

Se, mitä siirrämme suusta sisään, ei useinkaan ole suorassa suhteessa siihen, mitä suollamme suusta ulos. Tämä on saanut minut epäilemään pelkän ruokavalion vaikutusta eettisiin arvoihin ja toimintaan. Eettinen syöminen tai absolutismi ei ole muun eettisen toiminnan eikä totuuden tae, mutta toisaalta hyveillä on taipumus seurata toisiaan. Kysymys on ehkä enemmänkin siitä, voiko ehdottomuudesta tulla pikemminkin riippakivi? Entä miten sovellamme kultaisen keskitien ja kohtuullisuuden hyvettä? Erityisesti minua kiinnostaa se, onko eettisen toiminnan ja totuudellisuuden välillä mitään kausaalista yhteyttä, tai edes korrelaatiota?

Kun kokeilen toimia elämäntavoiksi muodostuneita periaatteitani vastaan, saan välittömästi sisäisen reaktion kautta tiedon siitä, kuinka vankaksi ääripäinen ajatteluni on kehittynyt. Ääripäät kuvaavat lokeroinnin tolkuttomuutta. Varsinainen elämä on ääripäiden välissä. Siksi haluan henkilökohtaisilla kokeillani pitää huolen siitä, että uskomuksistani huolimatta liikun todellisuuden kirkkailla vesillä. Pujotan siis toisinaan vyön vasemmalta, toisinaan oikealta housujeni silmukoihiin.

Nähtävästi, jotta pystyisimme erottamaan liikkeen, meillä täytyy olla jotain suhteellisen muuttumatonta, jota vasten voimme verrata aistikokemuksiamme, muistojamme ja tietoamme. Niinpä myös minulla on asioita, jotka ovat pysyneet ja pitäneet pintansa. Yksi on rakkauteni kitaransoittoon ja musiikkiin, toinen on matematiikan kiehtovuus.

Näiden kahden harrastuksen lisäksi olen säilyttänyt yhden luonteenpiirteeni. Minulla on nimittäin aina ollut kyltymätön tiedonjano. Kokeilin lukiosta päästyäni jonkin aikaa päihdyttäviä aineita, koska halusin tietää sammuuko tai katoaako tiedon ja totuuden jano pitkäripaisen ja baaripöydän tuomiin iloihin, Siniseen laguuniin. Huomasin kuitenkin, että kohdallani se ei auttanut. Jano tietoon, erilaisiin taitoihin ja elämän ilmiöiden ymmärtämiseen oli polttavampi. Se oli kuin Havannapaprikan polte suussa, joka ottaa tulta oikein kunnolla alleen, kun sitä yrittää sammuttaa nesteellä.

Lukutoukasta itsepäiseksi perhoseksi

Minulla jano tietoon syntyi suhteellisen laajassa merkityksessä. Osaltaan janoa varmaan oli aluksi synnyttämässä vanhempieni tilaama WSOY:n legendaarinen Tenavakerhon puuhalaatikkosarja. Sitten janoa heräteltiin Suomussalmen ja myöhemmin, kotipaikkakunnan vaihtumisen myötä, Hyrynsalmen kunnan toimesta ihan kirjastoauton kanssa. Lintuihin, koiriin, avaruuteen ja dinosauruksiin liittyvä nuorten tietokirjallisuus tuli käytyä läpi heti sen jälkeen, kun lasten kuvakirjat olivat tehneet tehtävänsä. Rasmus Nallen Skæg-mursu ja muut piippua polttavat merimies Kallet toivat nälkämaan korvessa asuvalle pojalle tuulahduksen jostain tuntemattomasta maailmasta, vaikka mielikuvitus ja kaiho tuskin siinä iässä ylsivät vielä aavan meren tuolle puolen.

Hylly hyllyltä kirjaston eri osastot tulivat tutuiksi. Kuten monien tuntemieni kirjatoukkien ahmimien kirjojen lista, myös omani on liian pitkä mahtuakseen yhteen esseeseen, tarpeetonkin sellaisenaan. Mainitsen silti muutaman kirjan luodakseni kuvan tietystä jatkumosta ja taipumuksesta.

Nuorten salapoliisiklassiko, Enid Blytonin “Viisikko” on jäänyt mieleeni nuoruuden lukukokemuksista, samoin V. Kurkion “Etsivätoimisto Valkoinen Torakka”. Yllättäen muistan lukeneeni niihin aikoihin Édith Piafin “Jumalani, kuinka olen elänyt”, Marilyn Monroen “Norma Jean” ja Miyamoto Musashin novellielämäkerrat. Samoin lukemattomiin suomalaisiin vaikuttaneen kesällä 2018 menehtyneen taikuri Solmu Mäkelän “Taikurin taskukirja”, Colin Kingin salapoliisin ja vakoojan käsikirjat, sekä Yrjö Karilaan “Antero Vipunen – askartelun, leikkien ja tehtävien pikkujättiläinen” kuluivat käytössä puhki.

Lopulta Yesudian & Haichin “Urheilu ja jooga”, Timo Klemolan “Karate-Do”, Alan W. Wattsin “Zen” sekä Paul Bruntonin “Salainen tie” kirjat käänsivät sisäiset purjeeni suuntaan, jossa dekkari-, romaani-, scifi- ja fantasiakirjallisuus saivat antaa periksi ennen kuin olin niissä genreissä edes kunnolla ehtinyt seikkailla. Olin löytänyt jotain, joka antoi konkreettisen tutkimuskohteen, aina mukana kulkevan koekaniinin, oman mieleni ja kehoni preparaattilasille. Tämä tuntui paljon mielekkäämmältä kuin mikroskoopin, johtojen, paristojen, legomoottorien ja valojen kanssa leikkiminen, koska jälkimmäiset harrasteet olivat aina välineisiin sidottuja. Välineisiin, jotka rikkoutuivat, katosivat ja unohtuivat viitostieltä poikkeavilla Piispajärven mummolan matkoilla.

Puhdas fiktio taas tuntui ajan haaskaukselta. Tietysti nuorena ei useinkaan ollut eväitä erottaa toisistaan faktoina annettua fiktiota. Edes 30 vuotta myöhemmin niiden erottaminen ei aina ole helppoa, joten ymmärrän senkin tien mielekkyyden, että reilusti antautuu mielikuvituksen vietäväksi. Siinä on paljon pienempi riski tulla isosti huijatuksi verrattuna totuuden perässä juoksemiseen.

Kokeilin siinä rinnalla lukea länsimaista filosofista ja psykologista kirjallisuutta. Loputtomien henkilöiden historian ja käsitteiden määrittelyn rutikuiva karukkokangas ei kuitenkaan saanut vastakaikua. Rambo-veistä heiluttava nuori mies etsi lehmusten katveesta konkreettisempia aarteita. Filosofia-sana käännettynä viisauden rakkaudeksi antoi ymmärtää, että siellä sanojen takana historian kätkössä olisi “jotain”, mutta useimpien filosofien viisaus oli piilotettu vaikeasti ymmärrettävän kielen taakse, jota vasta paljon myöhemmällä iällä osasin tulkita. Rambo-selvitymispuukon onton kahvan sisällä olleet tulen sytyttämis- ja muut parsimisvälineet, sekä kahvan päässä pyörivä kompassi, ovat kuitenkin tuoneet minut tarpeeksi kauas tähän elämän pisteeseen, jossa voin rauhallisesti analysoida millaiset mutkat matkalla ovat luoneet suuntani ja tietoni.

Niin yllättävän varhain, niin yllättävän kokonaisina alamme itsemme kokemaan. Jatkuu tunne katkeamattomana. Itsen mysteeri. Jos olin tuntenut jotain houkutusta viisauteen, niin kaipuuksi se oli enemmänkin jäänyt. Viisaus ei ollut täyttänyt nuorta olemustani. Kouluaineiden osalta olin nimittäin kapinallinen. Kaunokirjallisuus, jota koulussa yritettiin opettaa lukemaan, jäi muiden intohimojeni jalkoihin. Vanhempien sukupolvien ihailemat kirjallisuuden klassikot ja suomalaisen kulttuurin ja identiteetin rakentajat, Päätalot, Linnat, Leinot, Kiannot, Kivet, Huoviset ja Canthit, saivat tylysti Kung-Fu tossusta. Minulle kelpasi vain se, minkä itse olin löytänyt. Vasta myöhemmin, kun olin klassikoihin itse uudelleen törmännyt, aloin löytämään niistä kiinnostavaa sisältöä.

Mynthonin, tervapastillin ja tupakan sekoitukselta tuoksuva ATK-opettajamme suositteli kerran henkilökohtaisesti minua lukemaan Markus Kajon “Kettusen kirjan”. Luin pakinat innon ja hämmennyksen sekaisin tuntein, koska se oli ensimmäinen lukion oppiohjelman ulkopuolelta suositeltu kirja. Olin ehkä odottanut Kettuselta enemmän vakavuutta ja syvyyttä siinä elämäntilanteessa, jossa henkisesti seikkailin englantilaisen sanomalehtitoimittaja Paul Bruntonin (oikealta nimeltään Raphael Hurst) kirjojen mukana 1930-luvun salaperäisessä Intiassa ja Egyptissä. Sanallisen taituruuden ja persoonallisuuden puutteesta Kettusta ei kuitenkaan voinut syyttää.

Minun mielestä elämäniloa ei vain tarvinnut höystää huumorilla. Ehkä siinä on syy, miksi koin aina olevani huono viihdyttäjä ja kaihdoin tiettyjä small talkia harrastavia sosiaalisia piirejä. Sain silti kokea tässä episodissa, että yllätyksellinen elämä kajasti kaikesta huolimatta myös koululaitoksen sisällä. En kuitenkaan enää pystynyt kunnolla näkemään itseäni perinteisen opiskelijan uralle, joka valmisti ihmisiä lopulliseen työelämän oravanpyörään. Ristiriitaiset tunteet siitä mitä ja miten kouluissa opiskeltiin olivat haastavat ratkaistavaksi. Yhteiskuntaan asettumisen ongelmat ja kompromissit olivat kuitenkin vasta edessä. Lukutoukka oli nyt lehahtanut lentoon, etsi värisevin siivin elämän mettä, törmäsi kadonneen kalkin myyttiin ja kajosi siihen.

Esoterismin kohtaaminen

Törmättyäni itämaiseen filosofiaan tiedonjanooni liittyivät kaikenlaiset intialaisten joogien ja taolaisten Qigong-mestareiden yliluonnollisiin taitoihin liittyvät uskomukset, valaistumiseen liittyvän tiedon eri muodot, intuitiivinen tieto, kokemuksellinen tieto, symbolisen tiedon siirtyminen, gnosis, tieto itsestä, minuuden ja itsetietoisuuden kehittyminen. Jälkeenpäin ajateltuna ei ole ollenkaan outoa, että ainoa järjestäytynyt modernin aikakauden vaihtoehto, joka tällaiseen synkretistiseen tiedonjanoon pystyi vastaamaan ja johon saatoin pohjolan perukoilla kirjojen kautta törmätä, oli teosofia. Teosofia lupasi tieteen, filosofian ja uskonnon synteesiä.

Lukion, armeijan ja kotitilalla Kivelässä suoritetun puolen vuoden mittaisen maatalouslomittajan työpestin jälkeen muutin Keski-Suomeen. Ravintola-alan opintoja aloittaessani luin paikallislehdestä Teosofisen Seuran lukupiirin ilmoituksen. Jyväskylän Amrita-looshista, Kauppakatu 5:n Pekka Ervast -temppelissä säännöllisesti kokoontuvasta lukupiiristä tuli paikka, jossa kaksikymppisenä omia siipiä maailmalla kokeillen kohtasin ensimmäiset suomalaiset teosofit. Kauniissa puisessa tervatussa temppelissä, joka oli arvoituksellisesti sisäpihan kätkössä Kauppakadun kulkijoiden katseilta, sain välittömästi yhteisöllistä vastakaikua yksilölliselle etsinnälleni.

Myös teosofisesta liikkeestä poikineet kansainvälinen antroposofia, suomalainen ruusuristiläisyys (Ruusu-Risti) ja kristosofia tuntuvat vääjäämättömiltä kohteilta matkallani. Tutustuin kaikkiin näihin ja muutamiin muihin vielä pienempiin liikkeisiin Jyväskylässä teosofisessa lukupiirissä. Antroposofia näytti monin käytännöllisin esimerkein kuinka hengen tiedettä saattoi soveltaa yhteiskunnassa. Ruusu-Risti antoi konkreettisen monipuolisen yhteisöllisen oppimisalustan esoterismiin. Kristosofia toimi minulle eräänlaisena suomalaisen uskonnollisen analogisen ajattelun huipentuman ilmentäjänä.

Teosofishenkisten esoteeristen liikkeiden henkilökohtaiseen tutkimiseen ja empiiriseen tieteeseen viittaavat metodit olivat silmiinpistävät varsinkin liikkeiden alkuaikoina. Teosofisen Seuran perustajajäsen, Helena Petrovna Blavatsky oli jokseenkin kartalla 1800-luvun tieteen saavutuksista ja uutisista. Toisen aallon suuret teosofit, kuten C. W. Leadbeater, suosivat vahvasti tieteellistä menetelmää henkisten maailmojen tutkimiseen. Samoin Ruusu-Ristin perustanut kirjailija-mystikko Pekka Ervast ja antroposofian kehittänyt filosofi Rudolf Steiner hakivat 1900-luvun alkupuolella akateemista lähestymistapaa hengen tieteeseen.

Varsin pian kuitenkin vuoropuhelu tieteen ja teosofishenkisten liikkeiden välillä lakkasi, jos sitä kunnolla saatiin edes aloitettua. Molemmat harppoivat pitkin askelin omiin suuntiinsa odottaen, että jossain vaiheessa toinen vaihtaa suuntaa ja kipittää toisen perään tunnustaen tietämättömyytensä.

Esimerkiksi reilun vuosikymmenen ajan akateemista sekulaarin filosofin uraa monin tavoin yrittänyt 41-vuotias Steiner piti esitelmän monismista ja teosofiasta Giordano Bruno Leaguessa vuonna 1902. Luentosalin 300-päinen vierasjoukko poistui paikalta vähin äänin, eikä Steiner sen koommin ollut toivottu vieras omassa perustamassaan liigassa. Jopa Steinerin sen hetkinen vaimo kauhistui sitä, että Steiner oli sitoutumattomana vapaa-ajattelijana tekemässä pesäeroa akatemiaan. Sen sijaan Steiner assosioi itsensä myötämielisesti teosofiaan, jota julkisesti arvosteltiin puoskarien keksimäksi seuraksi.

Steiner oli kuitenkin tässä vaiheessa jo valinnut okkulttisemman päämäärän elämäntehtäväkseen, joka asettuisi omille urilleen luento luennolta, joita hän pitikin massiiviset 6000 kappaletta elämänsä aikana. Teosofia antoi hänen mielestä vapaalle ajattelulle paremmat mahdollisuudet toteutua kuin materialismi. Täytyy myös muistaa, että pelkkänä sekulaarina filosofina Steiner olisi ehkä jäänyt historian unholaan. Toisaalta, mihin hänen vapauden filosofia olisi voinut kehittyä puhtaasti akateemisessa ympäristössä sen ajan sovinnaisin menetelmin käsiteltynä? Tällaiset tapahtumat tallentuvat elämän filmirullaan yhdellä kertaa ilman uusintaotosmahdollisuutta, joten voimme vain spekuloida kysymyksellä.

Pekka Ervastilla oli samansuuntaisia kokemuksia. Hänen lyhyen yliopistouran kolmen vuoden matka- ja tutkimusapurahahakemus mystillisen filosofian ja vertailevan uskontotieteen aiheesta tuli hylätyksi ja suorastaan pilkatuksi.

Aimo Mela mainitsee Pekka Ervastin elämäkerrassa yksityiskohdan episodista, jossa Helsingin yliopiston päätöksenteon ylin hallintoelin eli konsistori oli evännyt hakemuksen:

…se eväämisessään oli turvautunut siihen muodolliseen syyhyn, että hakija matkasuunnitelmassaan oli maininnut erään ranskalaisen lääkärin Charcot’n nimen, joka kuitenkin oli kuollut useita vuosia aikaisemmin.

Tuntisimmeko edes Ervastia, jos hän olisi päätynyt kieli- tai uskontotieteen professoriksi? Näinkin pieni historian yksityiskohta, matkan toteutuminen, olisi voinut muuttaa totaalisesti sitä suuntaa, jonka nykyään tunnemme Pekka Ervastin työnä.

Joka tapauksessa, molemmat herrat hakeutuivat teosofian siipien suojiin, jossa he saattoivat harjoittaa vapaammin henkilökohtaisia tutkimuslinjojaan, ja mikä ehkä tärkeintä, löysivät kiinnostunutta kuulijakuntaa luennoilleen. Vapaina ajattelijoina ja vahvoina uudistushenkisinä persoonallisuuksina Steinerin ja Ervastin rooli omien maidensa Teosofisen Seuran johtojäseninä ei kuitenkaan asettunut lopullisesti seesteisille uomille, vaan aiheutti sielläkin turbulenssia.

Valitettavasti 1900-luvun alussa henkistieteelliset ja sekulaaristieteelliset tendenssit olivat molemmat nuoruuden mustavalkoisessa määrätietoisessa kehitysvaiheessa. Vasta nyt monien sukupolvien jälkeen, kun isiemme vankat mielipiteet ovat menettäneet terävimmän kärkensä uusiutuvan nuorison käsissä, voimme arvioida yli 100 vuotta vanhoja tapahtumia järkevämmin.

Pitkään nämä esoteeriset instituutiot ja järjestelmät ovat muistuttaneet lähinnä samassa kehossa eläviä toisiaan hylkiviä vieraita soluja, vaikka yllättävän moni tiedemies ja erityisesti taiteilija on historian varrella inspiroitunut teosofisten aatteiden sisällöstä. Monelle teosofia on ollut lähtökohta uudelle henkilökohtaiselle ajattelulle ja löydöille, eikä varsinaisesti päämäärä ja viitekehys, jota olisi jääty julkisesti tukemaan.

Esoterismia on perinteisesti väheksytty ja karsastettu akateemisessa maailmassa, sekä mustamaalattu karismaattisissa uskonnollisissa liikkeissä. Nykyisin olemme kuitenkin jo aika hyvin perillä siitä miten olennaisella tavalla esoteeriset liikkeet ovat vaikuttaneet tieteen ja kulttuurin kehitykseen aina renessanssin ajoilta asti. Tai ehkä paremmin sanottuna on huomattu, kuinka esoterismi ilmiönä on erottamaton osa kulttuurin kehitystä sekä ihmisen ponnisteluja maailman ja itsensä ymmärtämiseksi.

Suomalaisten esoteeristen liikkeiden historiaa ovat valottaneet muun muassa väitöstutkija Antti Harmainen Tampereen yliopistosta, filosofian maisteri Julia von Boguslawski sekä filosofian tohtori Tea Holm Helsingin yliopistosta. Lisäksi vuonna 2018 Koneen Säätiön avustuksella jatkunut Uuden etsijät-hanke on Helsingin, Turun ja Tampereen yliopistotutkijoista koostuva monitieteinen tutkimushanke, joka luotaa suomalaisen esoteerisuuden kulttuurihistoriaa 1880-luvulta 1940-luvulle. Kyse on suuremmasta kulttuurillisesta ilmiöstä ja kokonaisuudesta kuin muutaman kuuluisan esoteristi-taiteilijan, kuten Gallen-Kallelan, Simbergin, Halosen, Leinon, Järnefeltin, Merikannon, Canthin ja Sibeliuksen kansallisromanttisesta hääräilystä.

Suomessa kulttuurillisten kaapinpaikannäyttäjien lisäksi rahvaan eli työväen osallistumisen valtakirkosta poikkeavaan esoteerisempaan elämäntulkintaan voi kuvailla jopa huomattavan suureksi verrattuna moneen muuhun maahan. Ehkä osa kansasta pääsi sitä kautta kokemaan olevansa osa eliittiä, lähemmäksi kansallisia vallanpitäjiä, mutta myös osaksi kansainvälistä ja historiallista nerojen verkkoa. Kuuluisia salaseurojen jäseniä olivat muun muassa Leonardo da Vinci, Roger Bacon, Isaac Newton, Benjamin Franklin ja Édith Piaf vain muutamia mainitakseni.


Linkkejä ja lähteitä

Tarkemmat tekstissä käytetyt viitteet löydät viimeisen eli viidennen osan blogikirjoituksen lopussa olevasta PDF-tiedostosta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this:
search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close