Tämä on toinen osa viisiosaisesta esseejulkaisusta. Käsittelen esseessäni tietoa tavalla, joka on erottamaton subjektista eli minusta kokemusteni ja havaintojeni muistelijana ja tulkitsijana. Pyrkimyksenäni on esitellä henkilökohtainen tieto-oppini niin, että se toimii muiden kirjoittamieni tutkielmaesseiden tietoon liittyvien käsitysten riittävän laajana ja konkreettisena tarkastelupohjana.

TIEDONJANO

Tiedonjanon universaalius

Tiedossa, jota olen janonnut, on usein ollut henkinen, jopa uskonnollinen leima. Siihen on liittynyt jonkinlainen odotus, että saavutettu tieto muuttaa olemustani jollain merkillisellä tavalla. Joko se vapauttaa minut suoraan joistain rajoituksista tai antaa minulle käyttöön resursseja, joiden avulla saatan hahmottaa ja toimia maailmassa ilman tiettyjä inhimillisiä rajoituksia. Parhaassa tapauksessa oikea tiedonjyvänen itää ja rakentaa minut uudelleen niin, että näen tai koen asiat intuitiivisesti, peräti yliaistillisella tavalla, johon en kykene pelkästään itsekseni loogisesti järkeilemällä. Myöhemmin kokemuksen karttuessa ja riman noustessa ymmärsin niin, että salaperäinen tieto voi auttaa ja siirtää vuoria vain, jos se Raamatun allegorisena sinapinsiemenenä on kylvetty oikeaan aikaan, oikeanlaiseen maahan ja sitä kastellaan ja vaalitaan oikealla tavalla.

Aika nopeasti huomasin, että tällainen tiedon tai totuuden etsiminen ei ole täysin uniikkia, jos kohta suhteellisen harvinaista, mututuntumalta parin promillen ihmisryhmää koskeva elämänpolku. Kautta aikain, niin idässä kuin lännessä on viitattu vastaavanlaiseen kaipuuseen. Jerusalemin elävä vesi, Olympos-jumalten nektari ja RigVedan Soma-juoma oli lääke tähän kaipaukseen. Siinain niemimaan Manna, Välimeren Ambrosia ja Intiassa vastaavasti Amrita oli hunajasta ja maidosta tehty ruoka, jolla tällainen nälkä saatiin tyydytettyä. Aika-ajoin mystisen jumalten juoman konkreettiseksi lähdeaineeksi on esitetty erilaisia hallusinogeenisiä kasveja ja sieniä.

Monitulkintaiselle kielikuvalle on olemassa myös psyko-fyysisiä perusteita. Meditaatiossa asettamalla kieli oikeaan pisteeseen kitalakeen saadaan aikaan paitsi luonnollinen syljen eritys niin myös aivojen kautta hormonivaikutus, joka oikeanlaiseen läsnäolevaan tietoisuusharjoitukseen yhdistettynä vie harjoittajan erilaisten Nimitta-tilojen kautta täyttymykseen. Näiden tilojen huipennusta, joita usein kuvataan symbolisten ja geometristen kuvien sarjana, voi hyvin luonnehtia janon sammumiseksi, ainakin väliaikaiseksi autuuden kokemukseksi. Tämä on saavutettavissa siis ilman avittavia lisäaineita, mutta menetelmän pitkäkestoisuus, vaativuus ja epävarmat tulokset saavat monet valitsemaan oikoteitä.

Oikotien valinnasta ei tosin voi syyttää ketään. Meidät on laitettu elämän pistokokeessa epäreilulta vaikuttavaan tehtävään, jossa tabula rasasta pitää ensin selvittää onko olemassa jokin kysymys? Ja jos on, niin mikä se kysymys on? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä kysymys alkaa sanalla miksi, hienostuneemmassa muodossaan sanalla miten. Sitten meidän pitäisi yrittää etukäteen arvata tai päätellä, mitkä tiet ovat kujia, mitkä päätyvät rotkon reunalle tai kuljettavat meidät takaisin samaan pisteeseen. Ottaako siitä kysymyksestä tolkkua kukaan?

Kognitiivisessa kehityskaaressa alamme etsimään syy-seuraussuhteita jo parin vuoden ikäisinä lapsina. Etsintä huipentuu loputtomalta tuntuvaan vanhempia raastavaan kyselyikään tultaessa. Joillekin muiden pommittaminen kysymyksillä nähtävästi jää päälle muuttuen sielulliseksi “itsekidutukseksi”, mutta suurin osa meistä alkaa jossain vaiheessa pikkuhiljaa tyytymään siihen tietoon, jonka ympäristöstä saamme. Maailman tapahtumat asettuvat jollain tavalla ymmärrettävään muottiin. Tapahtumille ja esineille on saatu nimet. Ääripäät on raamitettu. Välittömät järkiperäistämisen tarpeet on tyydytetty. Kyselijän mielen uudelleen aktivoiminen voi olla hyvinkin suuri urakka myöhemmin, kun olemme kolmekymppisinä vaivihkaa vakiinnuttaneet elämänfilosofiamme.

Ikuisen janon jauhesammutin

Edellä mainitut mystiset juomat, lääkkeet ja ruoat symboloivat henkisesti totuuden etsijän parantamista ja viisauden rakastajan, filosofin janon ja nälän sammuttamista. Pidemmälle vietynä ne tarkoittavat jonkinlaisen kuolemattomuuden saavuttamista Elysionin kentillä, viisasten kiven ja elämän eliksiirin löytymistä.

Onpa historiassa ollut ajanjakso, jolloin vielä tänä päivänä matemaatikkoja kiehtovan ja ratkaisemattoman Riemannin väittämän, sen alkulukuihin liittyvän mysteerin ratkaisijan on ajateltu saavuttavan samanlaisen kuolemattomuuden. Eikä vain siinä vertauskuvallisessa mielessä, että suurten nerojen nimet jäävät historian kirjoihin tulevien sukupolvien toistettavaksi, vaan todella kuolemattoman.

Vaativissa matemaattisissa tehtävissä ei ole kuitenkaan taattua, että ratkaisijan mieli pysyy ehjänä ja terveenä, kuten yhdysvaltalaisen matemaatikon ja nobelistin John Nashin, itävaltalaisen loogikon ja filosofin Kurt Gödelin sekä yhdysvaltalaisen modaalilogiikan tutkijan ja kirjailijan David Wallacen traagisissa tapauksissa olemme saaneet huomata.

Tutkielmaesseessäni Riemannin väittämästä olen ottanut haasteen vastaan ja yrittänyt kansanomaistaa toistaiseksi taltuttamatonta kuuluisaa matemaattista ongelmaa, tehdä siitä kuolevaisen vatsalle sopivaa sulateltavaa ja ymmärrettävää selontekoa.

Kalevalassa mettä ja simaa käytetään Väinämöisen polven parantamiseen ja Lemminkäisen henkiin herättämiseen. Suuren sokeripitoisuuden ja tiettyjen entsyymien vuoksi egyptiläisten faaraoiden haudoista löydettyjen hunajapurnukoiden sisältö on vielä tuhansien vuosien jälkeen ollut syöntikelpoista, joten tuoreuden ja elämänmakeuden säilyttäjänä hunaja on varsin kelpo symboli.

Nyky-Turkissa sijaitsevan muinaisen Efesoksen kaupungin etymologiset juuret vievät mehiläisjumalattaren kuusikulmaisessa kennostossa tahdittamaan mystiseen tanssiin. Efes-merkkinen, hunajainen, hiukan pergamenttisen lyhyen jälkimaun jättävä, tuhdisti humaloitu pilsener kirvoittaa edelleen mieliä ja jatkaa myyttisen symbolin siirtämistä janon sammuttajana. Juokseva juoma vaatii luonnollisesti kolpakon, eli kalkin, eli pikarin, eli maljan juoman siirtämistä varten. Seremoniallisen kolpakon reunat on Vähä-Aasiassa usein kuvattu myyttisillä kuvilla maailman synnystä ja pohja geometrisilla Elämän Kukan symboleilla tai sen variaatioilla, kuten aiemmissa tutkimuksissani olen esittänyt. Symbolit nivoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa.

Lisäksi meidän suomalaisten sielua ilman näkyviä syitä vaivaava ikävöinti on saanut jonkinlaisen muodon musiikillisessa Ikuisen kaipuun tango-käsitteessä. Muun muassa Satumaa-tangoa sumeriksi laulanut kirjallisuuden tutkija ja professori Doctor Ammondt on kirjoittanut useissa tutkimuksissaan ja novelleissaan. Tuoreimmassa ”Kohtalon tango”-kirjassa Ammondt kirjoittaa:

Ehkä lopulta etsijä voi löytää onnen omasta täyttymättömästä olotilastaan ja kaipuustaan. Onnea ei voi koskaan omistaa. Se voi häivähtää, viivähtää ajattomana, kauniina tuntemuksena ja se haihtuu hetkessä.

Tieto tässä mielessä vastaa kysymykseen, kuinka tulla onnelliseksi, kuinka olla onnellinen tai mitä on onnellisuus?

Tällainen suhde tietoon eroaa ainakin jonkin verran siitä, että olisin päntännyt kirjoista päähäni historiallisia ja maantieteellisiä yksityiskohtia, vierasperäisiä sivistyssanoja ja ilmaisuja, jotka sopivassa paikassa muistan hyvin ja pystyn ilmaisemaan ulkoa oppimani tiedon muistinvaraisesti. Sellainen faktuaalinen tieto ei ole henkistä tietoa, jota pääasiassa olin etsinyt. Hain sitä paljon meditatiivisemman lähestymistavan kautta.

Ajattelin, että kaikki tarvittava yhteiskunnallinen tieto jää kyllä päähäni omalla ajallaan ilman yrittämistä. Mutta ei tällä menetelmällä kovin kummoisia koulutuloksia saavuttanut, ehkä keskiverto plussaa. Aiheiden vaihtumisen tahti oli ihan liian nopea henkilökohtaisiin perehtymistarpeisiini suhteutettuna. Toisaalta epäilykseni ja pelkoni siitä, että vieraskieliset sanavirukset tarttuvat minuunkin, on nähtävästi pitänyt paikkansa. Aika on tehnyt tehtävänsä.

Olinko etsinyt oikotietä onneen? Olinko tulkinnut palon roihuavaksi vuoreksi ja käyttänyt siihen kaikki paikat sotkevaa jauhesammutinta, vaikka kyse olikin syvällä vuoren sisällä kytevästä elämänjanosta? Janosta, johon ei olemassa muuta sammutusvälinettä kuin janon hyväksyminen osaksi maallista taivallusta? Jospa meille on riittävää, että pystymme kiertämään monimutkaisen vyyhdin auki niin, ettemme erehdy pitämään päällekkäin kertyneitä kuvia, symbolien pinoa itse asiana? Niin, että emme pidä elämän janon janoa janona, vaan jotta saisimme kosketuksen alkuperäiseen tektoniseen virtaan, tai sen välittömään ilmennykseen. Jospa me olemme tuo virta, joka pinnalla käydessään muistuttaa meitä itseämme hetkellisesti aina jäytävästä sisäisestä liikkeestä, kuten Ammondt sitä kuvailee.

TUTKIMUSMENETELMÄ

Totuuden pyrkimys ilmentyä persoonan kautta

Totuuden etsijöitä kannustetaan silloin tällöin kertomaan henkilökohtaisesta tiestään siitäkin huolimatta, että aina on riski tulla arvioiduksi pelkkänä persoonallisuutena. Esseekirjoittajan yksi keskeisiä motiiveja on kuitenkin totuudellisuuteen ja syvempään ymmärrykseen pyrkiminen. Palkitut suomalaiset esseistit, kuten Antti Nylen (Kalevi Jäntin palkinto, 2007) ja Olli Löytty (Tietokirjailijapalkinto, 2014), ovat kiteyttäneet esseekirjoittamisen sisintä olemusta seuraavalla tavalla:

Esseen pitää olla totta, sitä velvoittaa kirjoittajan totuudessa pysyminen. Tämä on luultavasti ainoa rajoite. Essee ei voi olla ulkokohtainen… Essee ei voi olla keinotekoinen kudelma, motivaation täytyy olla peräisin kirjoittajan persoonasta tai kokemuksesta. Essee on sisäisen totuuden raporttia. – Antti Nylen

Esseistiikka on armollista. Kirjoittaja voi sanoa että aiemmin ajattelin toisin kuin nykyään. Akateemisessa maailmassa ihminen on vastuussa artikkeleistaan maailman tappiin. Lajityyppinä esseetä määrittää huolella tekeminen, mikä erottaa sen blogeista. – Olli Löytty

Omaelämäkerrallisen osuuden tehtävä esseessä on siis rehti ja suora kerronta kaikkine vajaavaisuuksineen ja heikkouksineen, sillä inhimillistä historiaahan se mennyt mies vain on. Lähdetään siitä, että esseet ovat hyvin rajallisen kokemuskentän, epätarkan muistin ja haparoivan päättelyn tulos. Tämän jatkuva tiedostaminen pitäisi suojata kirjailijaa välittömältä itsestä yleistämisen vaaralta.

Itsekritiikin lisäksi pyrin pureutumaan kuhunkin aiheeseen myös lähdekriittisesti ja orientoitumaan niihin tutkimuksenomaisesti. Katson tutkielmaesseen kirjallisuuslajina kuvaavan parhaiten teoksiani ja palvelevan tarkoitustani. Tarkka lukija tietysti havaitsee jo tässä pienen lokaalin argumentaatiokömmähdysvaaran, koska määrittelen valitun kirjallisuudenlajin oman mieltymykseni ja mielekkyyden perusteella. Ja samalla oma mieltymykseni määrittelee valitun kirjallisuudenlajin tutkimusmenetelmineen. Puolustuksena kuitenkin voin todeta, että esseeformaatti on kuluneiden vuosisatojen aikana hyvin paljon käytetty ja jalostunut, ehkä jonkinlaista uuttakin nousua ja arvostusta kerännyt tiedonvälittämisen ja -jakamisen muoto.

En voi vajota täysin persoonalliseen psykoanalyysiin itsestäni ja kaikista motiiveistani, koska en usko sen liian yksilöivänä tarjoavan riittävää tarttumapintaa lukijalle. Liikaa yleistävä abstrakti ajatuksenjuoksu saattaa rajata kuulijakuntaa samalla tavalla. Essee on keskitie sieltä välistä. Essee hakee loivempaa lähestymiskulmaa vaikeisiin ja syviinkin asioihin. Sananmukaisesti essee (ransk. essai) tarkoittaa pyrkimystä, yritystä.

Tutkijan persoonan tai virallisemmin ilmaistuna tutkimusta tekevän subjektin vaikutus tutkimuskohteeseen eli objektiin, on yleisesti hyväksytty ja paljon huomiota saanut dilemma. En usko, että piilottelemalla persoonaa dilemma ratkeaa yhtään sen helpommin kuin tuomalla persoonalliset motiivit ja lähtökohdat rehellisesti esiin. Ilman henkilökohtaista motiivia ihmisen on erittäin vaikea saada mitään aikaiseksi.

Politiikassa ja tieteessä yksilöt tuovat harvoin esille henkilökohtaista tietään, joka on kuljettanut heidät nykyiseen näkemykseensä. Oletettavasti siksi, että objektiivisuuden pyrkimyksen takia sillä ei pitäisi olla merkitystä. Henkilöt pitää ottaa henkilöinä, mieluummin häivytettyinä ja asiat asioina, mieluiten faktoina. Virheitä ei saa tehdä. Mutta samalla yritetään piilottaa todelliset syy-seuraussuhteet, oma lehmä ojasta, jota jokainen kuitenkin jossain vaiheessa epäilee toisten tekevän. Asetumme johonkin muusta maailmasta irralliseen steriiliin virheettömyyden tilaan. Onko sellainen mahdollista muuna kuin petollisena tunteena?

Johtuen huonoista dialogitaidoista ja käsiteltävien asioiden monisyisyydestä tahtoo harjaantumattoman keskustelijan mieli takertua helposti henkilökohtaisuuksiin. Takertumisen sijasta henkilöhistoria pitäisi vain ottaa huomioon. Ei enempää eikä vähempää. Kysymys on siitä, pystymmekö meidät liikkeelle panevista voimista huolimatta tarkastelemaan tietoa totuudenmukaisesti, suorasti ja rehellisesti? Pystymmekö esittämään meidät kokoon kursivan elämän taidot, tiedot ja kokemukset terveen arvostelukyvyn kautta? Psykologinen puoli on yksi osa tiedon ilmenemistä.

Ajatuksen pysäytys ajatuksen jalostajana

Pelkkä hetkessä eläminen ja krishamurtilaiseen elämänymmärrykseen pyrkiminen, niin antoisaa kuin se koulun oppikirjojen opiskelun sijasta olikin minulle teininä, vaikuttaa myöhemmin tarkasteltuna antaneen heikommat eväät tieteelliseen ajatteluun ja toisaalta vapaampaan luovaan ilmaisuun. Ei se ainakaan koulumenestystä parantanut, että pulpetin ja sylini välissä luin Jiddu Krishnamurtin “Oivalluskyky herää”, “Ajan päättyminen” ja “Ajattelun tuolle puolen” kirjoja samalla, kun opettaja yritti liitutaululle piirtäen selittää ribonukleidihapon ja DNA:n eroa.

Liian tiukka ajatusten hallinta, keskittymisharjoitukset ja hengityksen laskeminen, subvokaalisen keskuksen taltuttaminen liian varhaisessa kehityksen vaiheessa on mahdollisesti aiheuttanut itselleni peräti psykofyysisiä lukkoja, joiden purkaminen on ollut pitkä urakka. Voisikohan meistä tot’uuden etsijöistä löytyä joku geenimutaatio, joka selittäisi kummaa käytöstämme ja laillistaisi paikkamme ihmiskunnassa? Nykyään geeneillä saadaan mitä erilaisimmat marginaalit luonnollistettua ja hyväksytettyä kansantajunnassa ja mikä tärkeintä, itsetunnossa.

Pään sisäisen puheen eli ajattelun rattaan pysäyttäminen ja tietoiset unet aikuisuuden kynnyksellä antoivat minulle vahvan sisäisen varmuuden siitä, että suuri filosofi ja matemaatikko, jesuiittakoulun käynyt René Descartes oli vain osaksi oikeassa. “En ajattele, mutta olen silti olemassa” tuli minun henkilökohtaiseksi tieto-opin kokemusperäiseksi aksioomaksi. Kokemukset antoivat ikään kuin lopullisen varmuuden sille, että olen jotain muuta kuin ajatukseni, tunteeni ja kehoni. Epistemologian nykykategorioiden mukaan olin empiirinen fundamentalisti.

Kun yritin kertoa ajatuksettomasta tilasta yläasteella välitunnilla eräälle luokkakaverilleni, hänen epäily tietämättään osui erittäin oleelliseen tietoteoreettiseen, loogiseen ja kieliopilliseen ongelmaan. Jos olin kerta ollut ajatuksettomassa tilassa, niin miten tiesin sen ilman ajatuksia?! En osannut tuohon aikaan kunnolla analysoida varsin tuoretta kokemustani. Tosiaankin, kokemuksen kuvaileminen ja ilmaiseminen vaati ajatuksia, sitä en pystynyt kieltämään.

Huomiointi ja tiedostaminen ovat eri asia kuin sisäinen puhe ja ajattelu. 15-vuotiaana, nämä nyt niin itsestään selviltä ja tarkoilta tuntuvat käsitteet, menivät pahasti päällekkäin ja limittäin. Tietäminen ei ole ajattelua tässä kontekstissa, vaan se on enemmänkin huomiointia. Tieto on sen huomion kuvailua, mikä on mahdollista ja miten se on mahdollista. Tieto on myös kykyä. Ajatukset voivat kuvata huomioita ja tietoa tarkan ja epätarkan välillä eri asteilla. Me voimme huomioida / havainnoida ajatuksia, joka on eri asia kuin ajatusten ajattelu.

Rudolf Steiner käsittelee tätä eroa “Vapauden filosofia” kirjassaan, joskin paikoitellen niin pedantisti, että joskus hänen sanomansa tahtoo hukkua ajatuskiemuroiden taakse. Kolmannessa luvussa hän kirjoittaa:

Jos me haluaisimme tiedostaa jonkin ajatuskulun ennenkuin olemme sen ajatelleet, ei ajattelustamme tulisi yhtään mitään. Meidän on käytävä vain ajattelemaan ja vasta jälkeenpäin voimme havainnon avulla tiedostaa, mitä olemme saaneet aikaan.

Esiin tulleita ajatuksia voi jatkaa alusta, lopusta ja välistä niiden rekursiivisen luonteen mukaisesti ”loputtomiin”. Tämän loputtoman assosiatiivisen luonteen lisäksi meillä on ajatusten havaitsemiskyky. Hiukan myöhemmin samassa luvussa Steiner kirjoittaa:

Myös tunteesta tulen tietoiseksi siten, että se muodostuu minulle havainnoksi. Ja samoin tapa, millä tulen havainnoinnin kautta ajattelustani tietoiseksi, on sen luontoinen, että voin nimittää ajattelua havainnoksi.

Tunteet ja ajattelu ovat siis havainnoinnin kohde. Viimeisessä lauseessa on mahdollista mennä harhaan käsittämällä se niin, että ajattelu olisi havainnointia. Steiner on kuitenkin edellä sanonut, että kun tunteista tulee tietoiseksi, tunteet muodostuvat havainnon kohteeksi ja vain siinä mielessä havainnoksi. Samoin ajattelun osalta voimme tehdä arveluttavan hypyn siinä, että kutsuimme tuntemista tai ajattelua havaitsemiseksi. Ne voivat yksinkertaisesti olla vain havainto.

Paljon ristiriitoja vältetään, kun näille sanoille ja käsitteille on annettu tarkat merkitykset, ei niinkään määritelmät. Merkitys on ihmisen omasta elämästä ja kokemuksista juontuva ajatusketjujen integraatio. Joskus äidymme arvostelemaan vastapuolen valitsemia sanoja ja niille annettuja merkityksiä. Kiivaudessa unohdamme kysyä mitä vastapuoli tarkoittaa ja haluaa sanoa. Keskitymme liikaa asettelemaan vastakkain eri merkityksiä ja näkemyksiä, koska ajattelemme, että ne on annettu määritelminä. Emmehän halua, että kukaan muu määrittelee totuutta kuin korkeintaan minä itse?!

Loppupelissä yhteisymmärryksessä kyse on siitä, onko ajatusten konteksti siirtynyt riittävässä määrin, muodostavatko ajatukset koherenttia kuvaa vastaanottavassa päässä. Oma elämämme muodostaa joka tapauksessa jollain tavalla yhtenäisen jatkumon ja on siinä mielessä koherenttia. Tieto, joka perustuu omaan elämäämme, henkilökohtaiseen kontekstiin, on täten myös koherenttia. Kykeneekö tieto integroitumaan toisen henkilön koherenttiin maailmaan, on se varsinainen iso kysymys.

Transsendenttisia tiedon murusia

Vastoin Descartesia, en katsonut tarpeelliseksi hypotetisoida, että Ilkeä Demoni jakaa kokemukset minulle ja saa minut kokemaan, että olen ollut kosketuksissa todellisuuden kanssa, mutta oikeasti todellisuus olisi jotain ihan muuta. Sellainen epäily ja jossittelu ei mielestäni ollut rakentavaa, ei kehittävää, ei perusteltua eikä uskottavaa. Uskontojen demoneja ei tuossa mielessä tarvinnut sekoittaa maailmankuvaan. Nykyisen Paavi Franciscuksen mukaan syy katolisen kirkon pappien laajaan seksuaaliseen hyväksikäyttöongelmaan on demonien johtajassa, Saatanassa. Mielestäni käsittämättömästä ongelmasta ei pääse eroon siirtämällä vastuun vielä käsittämättömämmän entiteetin hartioille.

“Jos jos ei olisi jos, niin lehmätkin lentäisivät”, kuten ruotsin kielen opettaja Tampio ruukasi peruskoulussa sanoa. Tieto-opillisesti minusta oli tullut enemmän naturalisti kuin skeptikko. Mutta tiedon filosofian kannalta olin auttamattomasti transsendentalisti. Syy siihen löytyi meditaation ja tietoisten unien kautta vahvistuneen minuuden ohittamattomasta merkityksestä mielen ja aineen välisenä mystisenä siltana sekä ennen kaikkea muutamasta transsendenttisesta kokemuksesta.

Noin 14-vuotiaana olin pahaa aavistamatta aloittanut lukemaan avaruutta ja kosmologiaa käsitteleviä kirjoja. Eräässä kirjassa kuvailtiin erilaisia näkymättömiä säteilyjä, jotka saavuttavat sekä auringosta että kaukaisesta kosmoksesta lähtien maapallon. Jotkut säteilystä tulevat torjutuksi maapallon magneettisen kentän takia, mutta iso osa kosmista säteilyä pääsee kentän ohi ja tunkeutuu sitten läpi maapallon ja ihmisten. Higgsin hiukkasista ja gravitaatioaalloista ei silloin minun lukemissa tietokirjoissa puhuttu mitään.

Jostain syystä kirjan kohta oli niin dramaattinen kokemus minulle, että jouduin jonkinlaisen pakokauhun valtaan. Tuntematon säteily ja voima menee siis lävitseni minun mitään siitä tietämättä! Laitoin kirjan kannet kiireen vilkkaa kiinni ja kävin tarkastamassa, että olihan äitini keittiössä tekemässä kotiaskareitaan. Hain näin turvaa hätääni.

Seuraavana aamuna ajattelin, että mielikuvitukseni oli tehnyt minulle tepposet, joten aloin lukemaan kirjaa uudelleen. Aloitin kirjan lukemisen alusta. Kun pikkuhiljaa saavutin kohdan, jossa kerrottiin kosmisesta säteilystä, minut valtasi sama kammottava tunne. En pystynyt lukemaan kirjaa loppuun, vaan vein sen lopulta takaisin kirjastoon. Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän.

Olin kerryttänyt muistiini tarpeeksi aineistoa, jotta saatoin pohtia asiaa illalla nukkumaan mennessäni. Kauhukseni tajusin, että heti kun aloin ajattelemaan kosmista kaiken läpäisevää säteilyä, niin aloin kokemaan samaa paniikkia. Olin luonut sisälleni mörön, jota en voinut enää mennä karkuun minnekään. Yritin olla ajattelematta asiaa, kääntämällä ajatukset johonkin toisaalle ja välttelemällä asiaa. Jonkin verran silloin jo meditoineena kykenin kutakuinkin pitämään ajatukseni kurissa. Ehkä tämä pelottava asia vielä vahvisti kykyä ohjata ajatusta. Mutta asia jäi vaivaamaan minua ja se sai vasta muutaman kuukauden kuluttua onnellisen loppunsa.

Kerran nukkumaan mennessä, painostavien ajatusten hiipiessä mieleeni, muistin lukeneeni jostain itämaisista viisauksista, että peloista ei pääse muuten eroon, kuin kohtaamalla ne silmästä silmään. Sain tänä syksyisenä pimeänä iltana aforismin kautta rohkeutta ja päättäväisyyttä kohdata pelkoni. Muistan kuinka itseään ruokkiva, asteittain voimistuva tuntemattoman pelko hiipi kuin rekursiivinen kirous mieleeni. Tässä vaiheessa alkuperäinen kosminen säteily ei enää ollut varsinaisesti se pinnalla ollut ajatus, vaan tilalle oli tullut jonkin tuntemattoman kohtaaminen. Päätin, että nyt en enää peräänny, vaikka menisi henki.

Yhtäkkiä, juuri silloin, kun kehoani ja sydäntäni tuntui puristavan kestämätön paine ja kuvittelin mieleni sekoavan, kaikki raukeni ja hiljeni. Avasin silmäni ja katsoin kattoon ilman mitään ajatuksia. Huomasin ja tiesin samalla hetkellä, että olin päässyt irti suuresta oudosta pelosta, jonka olin itse itselleni aiheuttanut. Koin myös olleeni onnekas, että olin lukenut ja muistanut aforistisen itämaisen viisauden pelkojen kohtaamisesta silmästä silmään. Olo oli kuin soturilla, joka puumiekalla oli kohdannut lohikäärmeen pyrstön lyönnin. Joskus vuosia myöhemmin kävin kirjastossa selailemassa kirjaa enkä kokenut enää pelkoa kosmisen säteilyn mielikuvaa kohtaan. Olin pelännyt tosiaankin yllättäen mieleeni ujuttautunutta mielikuvaa.

Puolenkymmentä vuotta myöhemmin kohtasin itseni uudelleen hiukan toisenlaisissa merkeissä. Jo aimo annoksen henkistä pyrkimystä ja kaipausta sisääni kerryttäneenä olin jollain tavalla tullut esitiedolliseen päätepisteeseen. Mieleni ja sieluni oli kaivannut kovasti kaikkea sitä tietoa, josta tässä esseessä olen kertonut.

Tiettyjä asioita on mahdollista saavuttaa kovalla sisäisellä intentiolla eli pyrkimyksellä, kuten vaikka tietoisten unien näkeminen tai tietoisena nukahtaminen ja herääminen. Ajattelin, että samalla tavalla sisäisellä intentiolla olisi mahdollista myös läpäistä tiedon verho, toisin sanoen saada tietoa elämän tarkoituksesta, totuudesta, Jumalasta, kaikesta ilman, että siihen tarvitsi vain uskoa.

Sisäinen pyrkimys ei kuitenkaan ollut riittänyt, eivät myöskään ulkoiset kiltit teot. Tieto siinä mielessä kuin sitä hain, oli kuin läpäisemätön huntu. Päätelty, uskottu ja saatu tieto, vaikka se tietyiltä suunnilta tuntui resonoivan sisälläni, ei kuitenkaan ollut riittävää, vaan kaipasin jonkinlaista suoraa hengen kosketusta. Tästä kaikesta uupuneena heittäydyin kerran päivällä sängylle ja vaivuin henkiseen epätoivoon ja pimeyteen. Huusin sisälläni jollekin tuntemattomalle, että ”Tässä minä olen, mitään en tiedä, enempään en pysty. Mihin minun pitäisi uskoa?!”

Sain tässä tilanteessa kokea hiukan samanlaisen käänteen kuin tuntemattoman pelon kanssa vuosia aiemmin. Ykskaks minut valtasi suuri rauha ja onnellisuus. Minulle annettiin jotenkin tieto siitä, että hyvä tai hyvyys on ainoa asia ja olemus, johon minun tarvitsee uskoa. Ei mihinkään opinkappaleisiin, opettajiin, kirjoihin, ei edes omiin kokemuksiin tai tieteellisesti varmistettuun tietoon, vaan pelkästään hyvään.

Jostain syystä tämä sisäisenä näkemyksenä tullut tieto, jos sitä siksi voi kutsua, oli riittävä. Sain vapaasti ja rauhassa epäillä kaikkea muuta, mutta jos en uskoisi hyvyyteen ja etsisi aina sitä, niin kaikki saamani tieto tulisi aina tuntumaan vajaalta. Olen kutsunut tätä kokemusta kuvainnollisesti puhtaiden valkeiden lakanoiden vaihtamiseksi.

Tämän jälkeen mikään epäily tai kysyminen ei ole tuntunut väärältä tai sopimattomalta, minkään asian tutkiminen ei ole ollut tabu, yksikään avoimeksi jäänyt kysymys ei ole saanut huolestuttamaan minua piinaavasti. Mietin pitkään oliko tämä tapa jolla transsendentti Jumala puhuttelee pientä ihmistä, mutta en koskaan saanut siihen ulkonaista vastausta. Vasta immanentti omaan luovaan voimaan tukeutuminen on antanut kysymykseen jossain määrin tyydyttävän vastauksen.

Ehkä kaikkein ylitsepääsemättömin haaste ohittaa transsendentti itselleni syntyi, kun nuoruuden keskustelukaverini, kitaristikaimani menehtyi aivokasvaimeen vähän reilun kahdenkymmenen iässä. Olimme vuosia ennen kasvaimen löytymistä leikkineet ajatuksella, että kun toinen meistä kuolee, niin ensin lähtenyt käy antamassa toiselle merkin tuonpuoleisesta. Puhuimme ikkunan koputtamisesta ja muista tavoista.

Varhain eräänä aamuna, kun sairauden monet vaiheet oli läpikäyty Kajaanin sairaalaan saattohoitoon saakka, ystäväni saapui eteerisenä valo-olentona huoneeseeni kutsuen minua nimeltä. Unen ja valveen välitilassa sängyssä maatessani ääni läheni kuulevan korvani puolta, olin nimittäin lapsesta saakka ollut toisesta korvasta kuuro. Hetkeä myöhemmin valo-olento, jonka olin heti tunnistanut Markoksi, alkoi lipumaan huoneesta seinän läpi pois ja kutsuva ääni lakkasi. Heräsin sanoinkuvaamattomaan rauhan ja autuuden tunteeseen. Tiesin, mitä oli tapahtunut.

Parin tunnin päästä sain Markon leskeksi jääneeltä vaimolta tekstiviestin suru-uutisesta. Marko oli menehtynyt kyseisenä yönä. Tästä valokokemuksesta oli hyötyä myös lähipiirille seuraavien viikkojen aikana, koska sen kertominen toimi lohduttajana vaikean menetyksen kohdanneelle perheelle.

Nykyään tapahtuma on kaukainen muisto ja helpoin tapa kuitata asia on aivojen tilapäinen häiriö, hallusinaatio. Mutta jossain mielessä mikään järkeily ei pysty kokonaan kuittaamaan kokemusta ja sen aiheuttamia jälkiä. Olin pidättäytynyt alkoholista, tupakasta, kahvista ja piristeistä, jopa liharuoasta ja muista maallisista nautinnoista tietoisesti jo useita vuosia, jotta mieleni pysyisi puhtaana ja terävänä arvioimaan tällaisia kokemuksia. Se vain lisäsi kokemuksen uskottavuutta minulle. Ainoa heikko lenkki siinä oli se, että se oli yksinomaan minun, ainoastaan kerran toistunut kokemus. Se oli minun tahdosta riippumaton, ainakin tietoisesta mielestä riippumaton niin, etten voinut toistaa sitä koskaan uudelleen. Tiesin silti, mitä olin kokenut. Millaista tietoa se oli luonteeltaan?

Oman itsen ja itsetietoisuuden ongelma on sittemmin osoittautunut paljon monisyisemmäksi probleemaksi ratkaista. Kokemusoivallukseni ajatuksista erillisen minän olemassaolosta tosin edelleen vaikuttaa erittäin pätevältä ja harvojen ymmärtämältä etapilta.

Kopernikuksen heliosentrisen maailmankuvan kriisi ja Einsteinin suhteellisuusteorian aikakäsityksiin vaikuttanut kriisi ovat kuitenkin konkreettisia esimerkkejä siitä, kuinka intuitiiviset näkemykset maailman toiminnasta voivat olla hyvin harhaisia. Epäintuitiiviset taas voivat olla totuudenmukaisempia, mutta sitäkin vaikeammin hyväksyttäviä. Minä-, tietoisuus- ja aika-käsitteet voivat ihan hyvin kuulua tähän intuitiivisen ja epäintuitiivisen tiedon ongelmakenttään. Kuinka minä havainnoitsijana muodostaa käsityksen maailman toiminnoista ja miten minäkäsitys muodostuu? Vaikka minä on ajatuksista erillinen, ei se välttämättä tarkoita kaikesta erillistä minän olemassaoloa.

Onko olemassa jotain tiedon nokaretta, Sammon murusta, joka jollain mystisellä tavalla valaisee kaikki asiat ja olennot? Tai jos annan hiukan periksi kriteeristä, voiko jokin tieto auttaa meidät ymmärtämään tarvittavan tai olennaisen maailmasta? Luonnollisesti en voi pelkästään tyytyä siihen, että minusta vain tuntuu, vaikka kuinka vahvasti ja varmasti, että olen saavuttanut tavoittelemani tiedon, vaan myös että voin sen jotenkin todentaa ja todistaa itselleni tai muille ympärilläni. Jaettua leipää minä kaipaan, en murusten omistamista.

Kolmijako

Vanhoilliskristillisen ja karismaattisten liikkeiden hapattaman Ylä-Kainuun ympäristön kasvatille, seurakuntatehtävissäkin palvelleelle etsijälle tiedon ja uskon kysymykset olivat nousseet moninaisina ja henkilökohtaisina. Suurimpaan osaan yksityiskohtia en tässä esseessä pysty paneutumaan, joten olen nostanut esille vain tiedon käsityksen muodostumisen kannalta muutamia mielestäni merkittäviä otteita.

Yksi tärkeä uskontojen kerroksellisuutta avannut tapahtumajakso sattui kesälle 2001, kun olin 25-vuotias ja olin muuttanut uudelleen Kainuuseen. Yrittäjyyden antaman vapauden puuskassa ajoin polkupyörällä Hyrynsalmelta Lappeenrannan kautta Turkuun valtakunnallisille kirkkomusiikkijuhlille, jossa kuuntelin antoisia musiikkitilaisuuksia. Jaakko Löytyn (aiemmin siteeraamani Olli Löytyn veli) rautainen Nälkämaan laulun tulkinta jäi erityisesti mieleen. Puheet ja luennot käsittelivät perinteisen luterilaisen kirkon oppeja ja sen ajan haasteita. Massiivisia kirkosta eroamisen buumeja ei silloin vielä ollut tapahtunut.

Turusta suuntasin pyöräni kohti vapaiden suuntien herätysjuhlia Keuruulla. Erityisesti nuorten innokkuus sekä saarnojen värikkyys ja vetovoimaisuus erottuivat seesteisemmän luterilaisen kirkon tapahtuman rinnalla. Matkalla takaisin pohjoiseen pysähdyin vielä Jyväskylään Ruusu-Ristin kesäkursseille täydentämään reissuni kristillistä tutkimuskenttää. Moniuskonnollisesta opiskeluohjelmasta huolimatta mystinen kristinuskon tulkinta on keskeinen osa Ruusu-Ristin koulun oppijärjestelmää. Tämän matkan seurauksena esoteerinen kristinusko, herännäiset liikkeet ja eksoteerinen kirkko tarkentuivat minulle kokemukselliseksi kolmijaoksi, jota vasten olen pystynyt vertailemaan myöhemmin myös idän erilaisia uskonnon suuntauksia.

Kenttätyöksi ei reissua voinut vielä varsinaisesti sanoa, vaikka dokumentaatiotakin tein tästä matkasta päiväkirjan muodossa. Vaistomaisesti, hyvin alkeellisessa muodossa, sovelsin René Gothónin uskontotieteellistä menetelmää, jota hän käytti tehdessään vertailevaa tutkimustyötä Athosvuorten ortodoksimunkkien ja Sri-Lankan buddhalaisten munkkien luostarielämästä 1970-luvulla. Eläytyen, etäytyen, vuoronperään hitaasti uudistaen hermeneuttisen syklin aina uudelleen palasin takaisin kotikuntaani mietiskelemään kuulemaani ja kokemaani.

”Kirjoita ylös!” on tutkijan ensimmäinen vaatimus ja toimenpide. Muistimme on erittäin pettävä. Onneksi nykyaikana tiedon tarkistaminen yksityiskohtineen on internetin ja joka paikkaan liikuteltavien älylaitteiden avulla helppoa. Tällä tiedon helppoon saatavuuteen tukeutumisella tosin on myös epäsuotuisa vastavoima. Luotamme, että tieto löytyy, se on jo kirjoitettu, joten eihän minun tarvitse tehdä sitä. Laiskuus voittaa helposti viitseliäisyyden. Täytyy kuitenkin muistaa, että kirjoittaminen on samalla koetun ja havaintojen prosessointia sekä organisointia, joten hyöty ei liity pelkästään tallentamiseen.

---

Linkkejä ja lähteitä

• Nimitta – meditaation sisäiset merkit
• Empirismi
• Fundamentalismi
• Rudolf Steiner: The philosophy of freedom
• Jukka Ammondt: Kohtalon tango
• Jiddu Krishnamurti
• Esseessä vallitsee totuus
• Subvocalization – sisäinen puhe
• Descartesin Paha demoni
• Olemmeko hermeneuttisen kehämme vankeja?

Tarkemmat tekstissä käytetyt viitteet löydät viimeisen eli viidennen osan blogikirjoituksen lopussa olevasta PDF-tiedostosta!