Tiedon luonnetesti, osa 3/5 (episodi 7)

Tämä on kolmas osa viisiosaisesta esseejulkaisusta. Käsittelen esseessäni tietoa tavalla, joka on erottamaton subjektista eli minusta kokemusteni ja havaintojeni muistelijana ja tulkitsijana. Pyrkimyksenäni on esitellä henkilökohtainen tieto-oppini niin, että se toimii muiden kirjoittamieni tutkielmaesseiden tietoon liittyvien käsitysten riittävän laajana ja konkreettisena tarkastelupohjana.

TIEDON VÄLITTÄMISEN ONGELMA

Suomalainen koulu ja akatemia

Suomalaisessa koululaitoksessa henkiselle tiedolle ei ole annettu juurikaan arvoa sitten kansallisromanttisen alkuvaiheen jälkeen. Elämänarvojen, henkisten kysymysten pohtimisen poisjättäminen koulutuksen ydintehtävistä on mielestäni ollut vaikuttamassa siihen millaisiin ongelmiin ajaudumme aika ajoin. Osasyy siihen on varmaan se, että olemme kauan ajatelleet elämän tarkoituksen pohtimisen liittyvän vain uskonnolliseen tai korkeintaan filosofiseen opetukseen.

Emme ole pystyneet kunnolla käsittämään, että henkisen tiedon tarve on ennen kaikkea kokemuksellista ihmisenä olemisen ymmärtämistä, jatkumoa sille ihmettelylle ja perimmäisten kysymysten sarjalle, jota lapsena harjoitimme. Uskonnot ovat olleet perinteisesti se viitekehys, jotka ovat pyrkineet vastaamaan tuohon syvempään tiedon tarpeeseen ja siksi niiden asema on ollut jopa sokaisevan merkittävä. Kysymys on mielestäni kuitenkin laajemmasta asiasta, jota ei saisi tukahduttaa uskonnollisella sen paremmin kuin luonnontieteelliselläkään dogmatismilla. Loppujen lopuksi uskontoa ja tiedettä ei kuitenkaan erota kuin yksi sana, jonka tiedemieskin vain vaivoin joskus muistaa laittaa uskon ja parhaan tiedon väliin. Se on nimittäin toistaiseksi. Tieto on toistaiseksi parhaiten perusteltua uskomusta.

On outoa kuulla vielä tänäkin päivänä toistettavan, että suomalaista koululaitosta arvostetaan niin korkealle ulkomailla. OAJ:n joka toinen vuosi julkaisema barometri kertoo tylyllä tavalla kuinka levottomuus, kiusaaminen, opettajien nimittely, stressi ja toisaalta laiskuus opiskelussa ovat jakso toisensa perään lisääntyneet. Surkea moraali ja sen haittavaikutukset vyöryvät laviinin tavoin joka suuntaan, koululaisiin, koteihin ja työelämään. Kiiltokuva suomen koulutuksen tasosta ei selvästikään vastaa koululaitoksen nykyistä kokonaistilaa. Maailmalle levinnyt kuva vaikuttaa perustuvan kapeaan otantaan, yksipuolisena kritisoituun PISA-testiin ja vanhentuneeseen tietoon.

Asiat voivat tietysti muualla olla huonommin, joka aiheuttaa kuvan, että meillä menisi erityisen hyvin. Maksuton peruskoulutus ja oppivelvollisuus toki on hyvä asia, mutta se ei tee koulutuksesta eikä koululaitoksesta välttämättä kiitettävän arvosanan ansainnutta. Maksuttomuus ei ole varsinaisesti koululaitoksen ansiota, vaan yhteiskuntapoliittisesti tehty kauaskantoinen päätös.

Pasi Sahlbergin kirja “Suomalaisen koulun menestystarina” vahvistaa sitä näkemystä, että Suomen koulutusjärjestelmän kultainen vuosikymmen 2000 – 2010 tuotti hyviä tuloksia matemaattisella ja luonnontieteellisellä sektorilla, mutta heti vuosikymmenen vaihtuessa alkoi esiintymään huonoja merkkejä. Sahlbergin mukaan PISA “parhaimmillaankin mittaa vain menneisyyden parhaita saavutuksia.” Tieto tulee meille todellakin pahasti jäljessä ja usein jäämme luomaan malleja ja päätöksiä vanhan tiedon pohjalta. Herää kysymys, että voiko tieto olla vanhaa jo syntyessään?

Mielestäni ongelma ei ole tiedon tai koulutuksen määrässä vaan sen fokuksessa, yksipuolisuudessa ja tiedon inhimillisen jakamisen ja prosessoinnin tavoissa. Ensiksikin maksuttomuuden pitäisi konkreettisemmin laajentua vastaamaan oikeutta elinikäiseen oppimiseen. Toiseksi digitaitojen kustannuksella rappeutuneet dialogitaidot ovat auttamattomasti jäljessä, koska meitä ei sellaiseen ohjata. Meistä on tullut entistä enemmän mittareiden ja kalkulaattoreiden orjia. Kolmanneksi olemme kyllä some-aikakautena ahkeria välittämään tietoa, mutta emme välitä sen sisällöstä, tiedon laadullisesta luonteesta. Epäilemättä siksi, että itsekasvatus ei ole kovin korkealla prioriteettilistoillamme.

Eino Leinon runon “Hymyilevä Apollo” sanoja “hymy jo puoli on hyvettä” jatkaen, hyve on puoli totuutta. Samoin tiedon kaverina pitäisi aina kulkea tasaveroisesti niiden käyttäytymistapojen opiskelu, jolla tietoa jaetaan harmonisesti eteenpäin. Tiedolta puuttuu ratkaiseva merkitystekijä, jos se ei saavuta mitään muuta kuin oikeassa olemisesta johtuvan hyvänolon tunteen sisällämme. Loppujen lopuksi oman vuorovaikutteisen ajattelun vastuun siirtäminen keinoälykkäille laitteille ja roboteille on verrattavissa Paavi Franciscuksen Mikaeliin turvautumiseen Luciferin voittamiseksi.

Provokaatioita

Richard Feynman, matematiikan ja fysiikan eron merkityksellisyyttä usein kärjistänyt tunnettu tiedemies ja nobelisti sanoi kerran ronskisti, että jälkimmäinen vastaa seksiä partnerin kanssa ja edellinen pelkkää itsetyydytystä. Tiedemaailmassa tuntuu olevan laajasti tällaista tendenssiä, joka johtuu arvostusongelmista.

Joskus provosointi uskotaan ainoaksi tavaksi saada uneliaissa ja norsunluutorneissa asuvissa ihmisissä vastakaikua ja dialogi alulle. Mutta provosoinnilla on kaksi halutun efektin vastaista vaikutusta. Jotkut huomaavat sen paistavan läpi eivätkä siitä siksi välitä. Tämä taas johtaa aina vain väkevämpien sanallisten myrkkyjen ja sivallusten kehittämiseen, jotta sähkökemiallinen reaktio vastapuolessa saataisiin aikaiseksi. Ne taas, jotka provosoituvat, heidän suhtautuminen on ymmärrettävästi reaktiivista, tunneluontoista kuohuntaa, jolloin parhaat edellytykset kohtaamiselle ja dialogille ovat pielessä.

Teoreettisen fysiikan professorin, Kari Enqvistin kirjan “Vien rucolan takaisin” prologiessee on hyvä karrikointi varsin itsetietoisesta provokatiivisesta arvoasettelusta eri tiedekuntien välillä. Osa on selvästi ironista huumoria, jonka rautapitoisuuden ja hapokkuuden hän itsekin myöntää kirjan elämäkerrallisessa esseessä. Tämä arvoasetelmiin liittyvä suorastaan sanalliseksi taidemuodoksi kehittynyt toisten tiedekuntien ja tieteenharjoittajien nälvintä on vakioaihe kautta uuden ajan maailman.

Paremmuuden ja pätemisen tarve, kiusaamisen jatkumo mitä hienostuneimmissa muodoissa käy läpi kaikkien yhteiskuntaluokkien, ei vain koulujen. Armottomat hyökkäykset sen koommin alistamisen tarpeesta kuin totuuden puolestakaan eivät tule heikentämään panssareita, vaan vahvistamaan niitä ja täten ne heikentävät tiedonkulkua, siis lisäävät tietämättömyyttä.

Kuinka moni olisi valmis puhumaan totuuden hellyyden puolesta tänä päivänä? Sanomme, että totuus eli realiteetti on julma ja raaka eikä välitä ihmisestä tai sen vaivaisenluun kipuiluista kosmisessa tähtien tanssissa. Meistäkin tulee ymmärrettävästi kylmiä ja raakoja, jos identifioimme itsemme kaikesta subjektiivisuudesta irralliseen kosmiseen koneistoon, joka vuoroin rutistaa kaiken avaruuden aineen rusinan kokoon ja vuoroin puhaltaa sen partikkelit niin nopealla vauhdilla päinvastaisiin suuntiin, ettei edes niistä lähtevä valo lopulta ehdi enää tavoittaa toisiaan. Tästä on ainakin kaksi tietä ulos ilman, että tunnelmaa tarvitsee keventää keppanalla:

  1. joko etsimme, löydämme ja tulemme vakuuttuneiksi siitä, että mikro-, meso- ja makrokosmos ihmisineen tietoisuuksineen ovat samaa toisiinsa saumattomasti yhteenliitettyä liikuntoa. Emme ole erillisiä irrallisia olentoja emmekä voi siis erottaa itseämme eettisistä ja humaaneista velvollisuuksistamme, tai
  2. päätämme yhdessä, että mekanistisesta ja fysikaalisesta todellisuuden perimmäisestä luonteesta huolimatta luomme mallin humanismille, jonka esikuva ja päävaikutin ei ole realismi vaan idealismi.

Työelämässä, pienissä ja keskisuurissa yksityisen sektorin yrityksissä sen sijaan henkiset arvot voivat olla hyvinkin keskeisiä, koska työhyvinvointi, jaksaminen ja innovatiivisuuden vaatima luova ajattelu kannustaa rakentamaan hyvin pitkälle jalostetun sosiaalisen piirin toimiakseen. Uusien ratkaisujen löytäminen kilpailluilla aloilla kannustaa erilaisten toimintamallien kokeiluun. Aika nopeasti huomataan, että tiimi toimii parhaiten silloin, kun sen jäsenet pääsevät kehittämään ja ilmaisemaan itseään ja arvostavat toisiaan. Olen itsekin hiukan yllättynyt siitä, että löydän kapitalismista jotain hyvää.

Nykyajalle tyypillinen kriittisyys on toisaalta saanut myös minut kyseenalaistamaan löytämääni ja itseäni jopa identiteettiä myöten yhä uudelleen. Joskin epäilevä Tuomas, skeptikkojen pyhimys, on varsin vanha ja laajalle levinnyt kielikuva, joten tämä ei välttämättä ole vain nykyajan ilmiö. Kokemukseni mukaan epäily voi auttaa meitä, jos siitä ei tule välitön reaktio jokaiseen esille nousevaan asiaan, vaan sitä käytetään harkiten ja systemaattisesti oppimisprosessin eri vaiheissa. Silloin, kun asiat ovat saaneet juurtua ja vaikuttaa tarpeeksi meihin itseemme, silloin itsekritiikistä voi tulla loistava työkalu tiedon hiomiseen. Sitä tarpeellisempaa hionta on, mitä kipeämmältä se tuntuu.

Sitä voi itse kukin pohtia omalla kohdallaan, mikä on sitten se oikea hetki antaa orastavan epäluulon siirtyä rekisteröinnistä täyteen reagointinopeuteen, pohjamutia sekoittavaan ja kaikki kivet kääntävään epäilymoodiin? Monille tämä ei välttämättä ole hallittua liukua vaan yhtäkkiä kihovauhkosen lailla vallan saava angsti, melankolia ja pyrrhonilainen skeptisismi, toiveikkaan maailman loppu, jolle ei ole juuri mitään henkilökohtaisesti tehtävissä.

Mikä sai esimerkiksi nuoren Enqvistin siirtymään 70-luvun etsikkoajoilta teosofian tutkimisesta tieteiskirjallisuuden pariin? Blavatskyn riittämättömiksi osoittautuneet tieteen saavutusten arvioinnit ja Dzyanin kirjan lähteen varmistamisongelmista johtunut transsendenssiin uskomisen hiipuminen, jatkunut totuudellisuuden jano, oikeassa olemisen tarve, vai jokin muu? Ovatko tällaiset juonenkäänteet omavalintaisia? Asiavirhe, joka kielii joskus liiankin herkästä liipaisinsormesta ja mahdollisesta asiaan perehtymättömyydestä löytyy Kari Enqvistin rucola-kirjan väitteestä, ettei Helena P. Blavatskyn Salaista Oppia I – II olisi ollut suomennettuna 70-luvulla, jolloin Enqvist tutki kirjaa englanniksi. Pekka Ervast ja Väinö H. Valvanne olivat kuitenkin tehneet molempien osien suomennoksen jo ennen Suomen itsenäistymistä.

Jumalviisauden katveessa

Itselleni teosofia ei tullut vapahtajana maailman ja ihmisen tiedon rajojen lopulliseksi selittäjäksi vaan vapaan ajattelun pyhäkön aina tarkentuvaksi ihannekuvaksi. Blavatskyn pääteoksiinsa keräämät leikkeet lukemattomista uskonnollista, filosofisista ja tieteellisistä lähteistä olivat liian sekavasti yhdistetty, huonosti viitteistetty ja luoksepääsemättömään esoteriseen piiriin suljettu, jotta niistä olisi voinut rakentaa tarkkaa maailmanselitysmallia. Mutta idean siitä, että kaikkialla maailmassa kaikkina aikoina on kirjavin kuvauksin pohdittu ja löydetty samansuuntaisia maailmaa ja ihmistä koskevia rakenteita ja lakeja, siihen Blavatsky mielestäni pystyi. Maailmanselitysmallin rakentaminen jää jokaisen rohkean ja aikaansaavan ihmisen omalle kontolle.

Teosofisen Seuran vuonna 1875 asetetut kolme ohjelmakohtaa ovat edelleen ajattelemisen arvoiset. Ne ovat:

  1. muodostaa ihmiskunnan yleisen veljeyden ydin huolimatta rodun, uskontunnustuksen, sukupuolen, yhteiskuntaluokan taikka ihonvärin eroavaisuudesta.
  2. antaa virikkeitä vertailevan uskontotieteen, filosofian ja luonnontieteiden tutkimukseen.
  3. tutkia luonnon selvittämättömiä lakeja ja ihmisen piileviä voimia.

Ensimmäisen ohjelmakohdan ydin hyväksyttiin 70 vuotta sitten ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa YK:n yleiskokouksessa Pariisissa 10.12.1948 seuraavin sanamuodoin:

  1. kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.
  2. jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Näin ollen Teosofisen Seuran ei tarvitse yksin pyrkiä veljeyden henkeen, vaan se on kaikkien Yhdistyneiden Kansakuntien 193:en nykyisen jäsenmaan velvollisuus.

Teosofisen Seuran ensimmäinen ohjelmakohta on siinä mielessä toisaalta päivityksen tarpeessa. Päivitys voisi myös välttää sellaisilta vaarallisilta ylitulkinnoilta, että jokin ihmisistä koostuva seura voisi toimia keskeisenä “valittuna kansana” ja mallina lopulle ihmiskuntaa. Minna-Maria Fyrqvistin kirja ”Teosofien Suur-Suomi” on vain yksi esimerkki, miten ulkopuolinen tutkija voi päätyä tällaiseen näkökulmaan. Tietysti seuran omat jäsenet ovat ehkä paremmassa tilaisuudessa arvioimaan, onko tällaista vakavasti otettavaa yleistä tendenssiä ollut seuran keskusteluissa ja toiminnassa viime vuosikymmeninä. Joka tapauksessa, valitut kansat ja profeetat ovat saaneet jo tarpeeksi aikaan hämmennystä ja sekasortoa maailmassa. Meidän olisi jo aika oppia kävelemään omilla jaloillamme.

Samoin YK:n ensimmäisessä artiklassa käytetty veljeyden käsite voi vaatia nykyaikaistamista. Ainakin paine sitä kohtaan on kasvanut viime vuosikymmenet. Koska tasa-arvolain suositukset kouluissa ohjaavat yhä vahvemmin sanoutumaan irti perinteisistä tyttö ja poika jaotteluista, joudumme miettimään neutraalimpia ilmaisuja. Veljeys-käsitteen muuttaminen vaikka ihmiseksi tai lähimmäiseksi ei tietysti poista ‘veljeilyä’ eikä ‘sisarustelua’, varsinaista ongelmallista asennetta.

Oscar Wilden mukaan ihmisen sofistikoitunein ja raain väkivallan muoto on sanojen merkitysten muuttaminen. Se on sitä, kun joko isomman ihmisyhteisön tai varsinkin vähemmistön hyvää ja korkeita ihanteita merkitsevät sanat häpäistään ja muutetaan kirosanoiksi. Tuntien ihmisen kieron luonteen, vaikka muuttaisimme veljeyden ihmisyydeksi, joutuisimme seuraavaksi selvittelemään ‘ihmistelyn’ aiheuttamia asenneongelmia. Samoin esoterismilla on taipumus vääntyä elektiivisyydeksi, pahimmillaan jopa rotuja hyviksi ja pahoiksi jakavaksi ideologiaksi, jos esoterismi pohjautuu liian vahvaan dualismiin. Valituilla sanoilla on merkitystä, mutta samalla on muistettava, että sanat, merkitys ja todellisuus ovat eri asiat.

Onko Teosofinen Seura pystynyt antamaan virikkeitä vertailevan uskontotieteen, filosofian ja luonnontieteiden tutkimukseen, onko se selvittänyt tuntemattomia luonnon lakeja ja ihmisen piileviä voimia? Vertailevassa uskontotieteessä Teosofinen Seura oli yksi ensimmäisiä yhteisöjä, joka teki systemaattista työtä uskontojen välisen dialogin rakentamiseksi sekä vähemmän tunnettujen uskontojen kirjojen hankkimisen ja kääntämisen eteen. Erityisesti itämaisen kirjallisuuden tuominen länteen on suuresti vaikuttanut ja vakiinnuttanut itämaisen filosofian keskeisiä käsitteitä meidän arkisanastoon. Toki teosofiasta riippumaton joogafilosofian ja buddhalaisuuden eri muotojen leviäminen on edistänyt sitä työtä entisestään.

Filosofiassa Teosofinen Seura keskittyi idän ja lännen esoteerisen tradition tutkimiseen. Liiallinen tukeutuminen Blavatskyn salaperäisten mestariopettajien taakse kätkettyyn Aikain Viisauteen on kuitenkin mielestäni kuihduttanut sen suunnan kehittymisen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Lisäksi tieteen perästä tipahdettiin jo alkumetreillä. Tim Boydin, Teosofisen Seuran kansainvälisen päämajan Adyarin nykyisen presidentin mukaan, teosofiaan johdattelevat kirjat ovat jo 100 vuotta vanhoja ja vaativat perusteellista uudistamista ja nykyaikaistamista.

Oman mielen piileviä voimia voi yrittää valjastaa ja avata itse, mutta valitettavasti meidän aikana mitään näin suurista ohjelmakohdista ei voi tehdä kokonaan yksin. Ohjelmakohtien toteutus vaatisi ihan toisenlaista yhteistyötä modernin tieteen ja taiteen tekijöiden sekä mielen ammattilaisten kanssa. Tai ainakin omien tutkimuskohteiden ja -menetelmien totaalisen uudistamisen ja nykyaikaistamisen.

Valitettavan usein instituutioiden kohtalo on muodostua dogmaattisiksi kivikasoiksi. Kaikki järjestäytyminen vaatii ihmisten yksilöllisten ajatusten ja uskomusten kielellistä yhtenäistämistä. Yksilön varsinainen työ on selviytyä tuosta unifikaatiosta ilman rakenteisiin samaistumista. Sen työn voi tehdä missä tahansa lainmukaisesti toimivassa instituutiossa tai järjestelmässä. Edes yksinäiset sudet, tieteen tai uskonnon instituutioita kaihtavat ihmiset eivät voi välttää rakenteita ja niistä aiheutuvaa jännitettä, joita psyyke rakentaa ajasta ja paikasta riippumatta.

Tietokuplassa

Ilmestyksenomainen tieto, joka annetaan meille huolimatta siitä, olemmeko pyrkineet tietoon, on vastakohta edellä mainitulle etsitylle tiedolle. Etsitty tieto vaatii sisäistä intentiota, mahdollisesti myös ulkoisia ponnistuksia.

Eräs armeija-aikainen teologiperheessä kasvanut aliupseerikollegani sanoi palattuamme ruokalasta Kainuun prikaatin kasarmiin, että minun pitäisi perustaa “tiedonto”, koska usko ja uskonto ei tahtonut millään riittää minulle. Koin juuri samoihin aikoihin kesällä 95 armeijassa yhden kaikkein intensiivisimmistä castanedamaisista lucid- eli selkounien jaksoista. Tiedon ja uskon ero ei ollut ollenkaan niin mustavalkoinen minulle. Vielä vähemmän nykyään. On varsin helppoa nähdä, että pystyäksemme toimimaan nopeatempoisessa maailmassa meidän on luotettava ja siinä mielessä uskottava siihen tietoon, jota meille tarjotaan arkisessa kanssakäymisessä.

Antiikin skeptikot (kreik. skepsis eli tutkia, havainnoida) olivat tunnettuja mielenrauhan säilyttäjiä. Erityisesti he pidättäytyivät arvostelemasta muita, koska heidän mukaansa ihmisen oli mahdoton tietää oikeaa tai väärää. Onko tosiaan niin, että he, jotka uskovat vahvasti oikeaan ja väärään, sortuvat myös herkemmin arvosteluun?

Pyrrhoon, yksi tunnetuimmista nimeään kantavan skeptisen koulukunnan perustajista, menettäessään kerran malttinsa, sanoi asiasta huomauttaneelle oppilaalle: “On vaikea päästä eroon siitä, että on ihminen.” Ideaali skeptisismi on silkka käytännön mahdottomuus. Jos haluaa tietoteorian kuvaavan realistisempaa todellisuuden mallia, joutuu vähintään kääntymään suhteelliseksi skeptikoksi, jossa ihmisen luonnollinen mielensäpahoittajan taipumus erotetaan ideaalista skeptisismistä.

Tiedon paikkansapitävyys selviää meille usein vasta takautuvasti. Joskus sillä ei ole mitään merkitystä, kuten voimme nähdä kansainvälisten johtajien poliittisessa mediavaikuttamispelissä. Tiedon esoteeriseen luonteeseen viittaaminen fraaseissa, kuten “Minä tiedän, mitä te ette tiedä”, on häikäilemätöntä vallan käyttöä, jossa ihmiset vakuutellaan mukaan milloin mihinkin muuri- ja sotahankkeeseen. “Tieto on valtaa” fraasi toisaalta on käymässä vanhaksi monimutkaisessa ja muuttuvassa yhteiskunnassa. Media on valtaa. Median avulla manipuloidaan ihmisten tietoisuutta mielin määrin. Manipulointia tehdään sekä globaalisti että lokaalisti. Erilaisten ihmisryhmittymien on mahdollista eristäytyä elämään aivan omanlaisessa kuplassa, kun on saatu tarpeeksi iso ja vaikuttava mediakoneisto jauhamaan haluttua sanomaa.

Ihminen voi samalla tavalla rakentaa myös oman henkilökohtaisen kuplansa valitsemalla omat sopivat uutisensa some-aikajanalleen. Aluksi se voi tuntua hyvältä ajatukselta, että voimme itse valita hyvät ja inspiroivat uutiset. Auktoriteettiuskosta irti pääseminen on helppoa verrattuna siihen, kun ihminen on ensin itse päässyt valitsemaan oikeaksi ja tarpeelliseksi kokemansa tiedon, ja yrittää rimpuloida siitä sitten irti. Sellaista kuplaa on moninverroin vaikeampi puhkaista, koska loppuun asti kuvittelemme, että olemme sen itse vapaaehtoisesti ja täysin oikeilla perusteilla rakentaneet. Feynman sanoi vähemmän raflaavasti verrattuna edelliseen sitaattiini, mutta silti osuvasti siinä, että “Ensimmäinen lähtökohta on, että sinun ei tule harhauttaa itseäsi – ja sinä olet henkilöistä kaikkein helpoiten harhautettavissa.”

Voimme kuvitella, että olemme päässeet ulkoisesta manipuloinnista ja auktoriteeteista irti, mutta emme välttämättä huomioi itsemanipulointiamme, jota mahdollisesti tapahtuu elonkorjuun viimeiseen hetkeen, viikatteen heilahdukseen saakka. Itsemanipulointi on staattisen maailmankuvan muodostamista rajallisin tai vääristynein tiedoin. Tai ehkä vielä hiukan lisää tarkentaen, itsemanipulointi on siihen mielikuvaan tuudittautumista, että yleensäkin on jotain staattista ja absoluuttista. Siirtyminen siitä, että kuvittelee tietävänsä siihen, että tietää kuvittelevansa, on yksi ensimmäisiä askeleita, joita tiedon tiellä joutuu ottamaan.

Tosi tiedon vaikutus on hienovaraista. Se jää siksi helposti jalkoihin mediakratialle, entisajan profeettoja imitoivalle retoriselle toistolle ja raaoille markkinatalouden voimille. Epäilyksettömyys ja epäröimättömyys on eria asia kuin epäämättömyys ja erehtymättömyys. Karnevalismi, vuoroin viljellyt viihdyttävät ja pelottavat kuvat ovat suorastaan tiedon vihollinen tai ainakin tiedon päällä oleva peite, joka tekee tiedosta utuisamman ja vaikeammin lähestyttävän.

Suomalainen filosofi ja tietoteoreetikko Maria Lasonen-Aarnio on sanonut varmuudesta:

Epävarmuudessa eläminen on psykologisesti rasittavaa, mutta tarve olla varma johtaa helposti siihen, että otetaan lähin evidenssi, muodostetaan sen pohjalta mielipide ja pidetään siitä kiinni.

Hän antoi myös lyhyen neuvon tähän ongelmaan: ”Harjoittele sietämään epävarmuutta.” Aikamme suurimpien ongelmien ratkaisussa, kuten tietoisuuden, ilmastonmuutoksen tai vaikka Riemannin väittämän ratkaisussa, vaaditaan ääretöntä kärsivällisyyttä ja sisäistä stressinsietokykyä, jossa epävarmuudesta on tultava läheisin ja mukavin ystävä.

Milloin ihminen oppii ajattelemaan itse, näkemään toisaalta kapulakielen ja toisaalta hurmoshenkisten puheiden taakse? Milloin tulee se aika, jolloin nämä itsenäiset vapautuneet ajattelijat oppivat elämään keskenään? Milloin uskallamme tutkia niin pitkälle valistuneen ilmapiirin tuomia uusia haasteita ja mahdollisuuksia?


Linkkejä ja lähteitä

Tarkemmat tekstissä käytetyt viitteet löydät viimeisen eli viidennen osan blogikirjoituksen lopussa olevasta PDF-tiedostosta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this:
search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close