Tämä on neljäs osa viisiosaisesta esseejulkaisusta. Käsittelen esseessäni tietoa tavalla, joka on erottamaton subjektista eli minusta kokemusteni ja havaintojeni muistelijana ja tulkitsijana. Pyrkimyksenäni on esitellä henkilökohtainen tieto-oppini niin, että se toimii muiden kirjoittamieni tutkielmaesseiden tietoon liittyvien käsitysten riittävän laajana ja konkreettisena tarkastelupohjana.

TIEDON ANALYYSI

Hypoteettinen tieto

Klassisen tiedon määritelmien mukaan tieto tai tietäminen on sitä, että:

1. osaa tunnistaa ja kykenee ilmaisemaan hyväksytyllä nimellä jonkin kohteen. Esimerkiksi presidentti Niinistön tunnistaminen Lennu-koiraa kävelyttämässä Väinämöisen puistossa tai Jalohaikaran tunnistaminen piilokojusta Lammassaaren järviruokoryteikössä.
2. kykenee suoriutumaan luontaisia tai opittuja taitojaan käyttäen erilaisista tehtävistä. Esimerkiksi nainen tietää miten lapsi synnytetään tai lapsi tietää miten pyörää ajetaan.
3. pystyy loogisesti perustelemaan, johdattamaan ja tuottamaan uutta tietoa ennalta määrättyjen tosiasioiden pohjalta. Esimerkiksi oletetaan, että “Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia” ja että “Minä olen ihminen”. Tästä seuraa, että “Minä olen kuolevainen”.

Kohdassa A se, että satut muistamaan nimiä joillekin esineille ja asioille, riittääkö se tiedon määritelmäksi? Jos et muista, niin etkö tiedä? Entä jos muisti palaa, voimmeko sanoa, että kadotit tiedon väliaikaisesti?

Entäpä kohdan B taidot? Jos tiedät, miten joku taito on saavutettavissa harjoittelemalla, niin eikö tämä taitotieto riitä jo tiedon määritelmäksi? Onko välttämätöntä omata kyseinen taito?

Entä sitten kohta C? Millä tavalla looginen perustelu varmennetaan, miten varmistumme, että oletetut tosiasiat ovat tosiasioita? Keskityn seuraavassa pohtimaan lähinnä tätä viimeistä kohtaa.

Ajatuskokeissa tietoa käsitellään usein hypoteettisesti, toisin sanoen, kuvitellaan ja spekuloidaan sillä, että jotkut väitteet ovat totta ja katsotaan, mihin se johtaa. Ajatuskokeiden liian spontaania assosiointia pyritään usein ohjaamaan loogisella ajattelulla. Tässä meidän on helppo hairahtua ajattelemaan, että jos asian käsittely tai lopputulos ovat loogisesti totta, niin ajatuskokeen alkuperäiset lähtökohdatkin ovat totta.

Monimutkaisen ja pitkän päättelyketjun tuoksinnassa meiltä unohtuu helposti, että kaikki totuusväittämät vaativat aksioomia eli alkulähtökohtia (alkuvaatimuksia ja alkuolettamuksia). Mutta ovatko alkulähtökohdat oikeasti tosia, sitä looginen päättely ei voi kertoa. Logiikan perusongelma onkin siinä millä perustein ja millaisia perusolettamuksia voidaan hyväksyä totuuslauseissa. Totuuslauseiden käsittelyä on aivan ilmeisesti suosittu viime vuosisatoina siksi, että sitä voidaan tehdä puhtaasti loogisia yhtälöitä muovaamalla, yksilöstä riippumatta, lopulta täysin ilman ihmistä, tietokoneohjelmien avulla.

Ensimmäisen vuosisadan skeptikko Agrippan trilemman mukaan kaikki esitetty tieto, joka koskee erityisesti sanallisia väittämiä, voidaan kyseenalaistaa. Agrippan mukaan tietoa ei loogisessa väittämämielessä siksi voinut olla olemassa tai ainakin siitä oli mahdoton päästä varmuuteen. Tiedon ympäröimää loogista viitekehystä ei voi todentaa sisäisellä sen paremmin kuin ulkopuolisellakaan loogisella viitekehyksellä ilman ajautumista joko alkuoletuksiin, kehäpäätelmään tai loputtomaan regressioon.

Matemaattisella täsmällisyydellä esitettynä samantyylisen johtopäätöksen voi vetää Albert Einsteinin vanhuudenpäivien kävelykaverin Kurt Gödelin epätäydellisyysteoreemasta. Sen mukaan, vaikka matemaattinen järjestelmä olisi itsessään ristiriidaton, se ei voi todistaa omaa täydellisyyttään. Täten logiikan, tarkemmin ottaen relaatioita sisältävän predikaattilogiikan avulla, ei voi todentaa tietoa tahi tietämistä. Yhdysvaltalainen Alonzo Church ja englantilainen Alan Turing osoittivat tämän itsenäisesti 1930-luvulla. Lambdakalkyylin ja rekursio-opin kautta he loivat samalla pohjan ohjelmointikielille ja koko nykyaikaiselle tietojenkäsittelytieteelle.

Kaiken tämän metafyysinen seuraus on se, että tiedon todentamisen täytyy tulla ulkopuolelta toisenlaisesta systeemistä. Logiikan on tarkoitus vain säilyttää totuus ja sen pätevyys väittämissä ja ajatteluketjussa. Logiikka on ytimeltään tautologiaa eli itsensä toistamista. Tosi on totta, josta seuraa, että totta on tosi.

Lewis Carrollin (oikealta nimeltään Charles L. Dodgson ja ammatiltaan loogikko) Liisan seikkailut ihmemaassa ja peilintakamaassa ovat logiikan tautologisen luonteen humoristinen, suorastaan satiirimainen kuvaus. Irrationaalisten ja transsendenttisten matemaattisten ideoiden käsittely hölynpölysatukirjassa on selvästi antanut vapauden, jollaisesta voi vain uneksia vakavamielisten julkaisumuotojen parissa. Carrollin peilimaailman neljännessä luvussa kirjailija on sijoittanut seuraavat sanat kaksosten (Töttöröö ja Töttöröm) suuhun:

‘Minä tiedän, mitä ajattelet,’ sanoi Töttöröm: ‘mutta se ei ole niin, ei ollenkaan.’

‘Päinvastoin,’ jatkoi Töttöröö, ‘jos se oli niin, se voisi olla; ja jos se olisi ollut niin, se olisi: mutta koska se ei ole, se eijoo. Tämä on logiikkaa.’

Voidaan kuitenkin pohtia, onko modernin aksioomiin ja jos-ehtolauseisiin perustuvan logiikan käyttö ja tarkoitus samanlainen kuin se oli antiikin aikoina? Oliko tiedon ja logiikan määrittely samanlainen antiikin filosofisissa ja uskonnollisissa koulukunnissa?

Aristoteles (eli 300-luvulla eaa.), joka sai yli 2000 vuotta pitää suurimman loogikon manttelia aina Gödeliin saakka, käytti kreikankielistä logos-sanaa muun muassa perusväittämä-merkityksessä (eng. premise tai proposition). Väittämä sisälsi kaksi termiä ja niiden välissä olevan niin kutsutun kopulan, joka identifioi eli yhdisti termit (kreik. horos / orion, lat. terminus eli rajat) tyyliin “termi 1 on termi 2” tai “jokin erityinen on jotain yleistä.” Esimerkkinä käytetään usein “Sokrates on ihminen”-väittämää. Erityisen ja yleisen suhde on tärkeä kategorioihin liittyvä seikka. Aristoteleen logiikan mukaan ei voida sanoa esimerkiksi, että “Ihminen on Sokrates”, koska silloin kaikki ihmiset olisivat Sokrates, joka ei kuulosta kovin järkevältä yleistasoiselta väittämältä.

Luonnollinen kieli ja ajattelu mahdollistaa ymmärrettävien, mutta epäloogisten lauseiden ja väittämien rakentamisen. Logiikka on sääntöjä, joilla pyritään säätelemään sitä, miten meidän kannattaa ajatella, jos haluamme tietää. Kun kaksi tai useampi tällaisia oikeilla periaatteilla asetettuja väittämiä eli logoksia seuraa toisiaan, voidaan puhua analyysistä tai loogisesta ajatteluketjusta, jota Aristoteles kutsui syllogismiksi (kreik. sullogismos tulee etuliitteestä sun eli yhteen ja pääsanasta logizomai eli laskea). Tällaisessa ajattelussa kahdesta väittämästä voidaan päätellä uusi kolmas päätelmä.

Logiikka-sanaa laajemmassa mielessä – kuvaamaan analyyttistä ajattelun järjestelmää – alettiin käyttämään vasta useita vuosisatoja Aristoteleen kuoleman jälkeen. Aristoteleella logos on siis yhden rajatun suhde toiseen rajattuun ja näin ollen matemaattisessa, vielä tarkemmassa mielessä esimerkiksi suhde 1÷1 eli 1 on logos, toisin sanoen monadinen logos.

Tämä tuo mieleeni aivan erilaisessa yhteydessä esiintyvän opetuksen:

Hän sanoi (legō): Mitä tahansa (panta) asiaa (pragmatos), jos kaksi teistä yhdessä on maan päällä (peri) ja jos kysyy (aitēsōntai), sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa (ouranois). Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni (onoma), siellä minä olen heidän keskellään (mesō).

Tässä Matteuksen Evankeliumin kahdeksannentoista luvun lainauksessa taivas on ylhäällä oleva raja (kreik. ouranois eli taivas = orion raja + ano ylhäällä) eli kattotermi. Maa on alhaalla oleva raja eli lattiatermi. Ilmaisun “maan päällä” voi ymmärtää myös “maan ympärys tai maan rajaama”, koska siinä käytetään kreikankielistä peri-sanaa. Keskellä eli mesokosmoksessa tapahtuu mahdollinen yhdistyminen, jos edellä mainitut edellytykset täyttyvät eli jos kaksi tai kolme kokoontuu Logoksen nimessä. Yhdistymisen seurauksena totuus on läsnä kaikissa osapuolissa, totuus tulee esille ja pysyy ehdot täyttävässä syllogistisessa kokonaisuudessa.

Logos tarkoittaa myös puhetta ja kristillisessä teologiassa se samaistetaan Kristukseen ja Sanaan, joka tuli lihaksi. Se on näin ollen ymmärrettävissä välitermiksi, joka lopulta dramaattisesti poistetaan eli uhrataan, koska sitä ei enää esiinny lopullisessa täydellisessä johtopäätöksessä. Asian havainnollistamiseksi tässä voidaan esittää seuraavanlainen keksitty syllogismi:

Väittämä 1: Kristus on kuolematon
Väittämä 2: Jeesus on Kristus
Johtopäätös: Jeesus on kuolematon

Logiikkaopin mukaan, jos väittämä 1 ja jos väittämä 2 pitävät paikkansa, niin silloin voimme olla varmoja, että myös johtopäätös pitää paikkansa. Johtopäätöksessä ei enää esiinny Kristus-termiä, vaan se toimii ikään kuin yhdistäjän roolissa ensimmäisessä sekä toisessa väittämässä ja poistuu sen jälkeen yhtälöstä.

Matteuksen Evankeliumin lainauksen oikeusopillinen näkökulma on hyvin tunnistettavissa ja sopii kontekstiin, jossa juutalainen uskonto ja laki näyttelevät suurta osaa. Metafyysinen ja filosofinen näkökulma sen sijaan tulee esille vasta, kun kreikankielisiä sanoja sekä niiden käyttötapoja ja etymologiaa tutkii pidemmällä aikavälillä ja laajemman retorisen perinteen kautta. Huomaa esimerkiksi lainauksen ehtolauserakenne, missä jos-sana esiintyy kahdesti “jos kaksi teistä on… ja jos kysyy…” Jos-sana mahdollistaa hypoteesin rakentamisen.

Voimme tietysti tehdä sen huomion, että aristoteelinen logiikka toimii vain yksinkertaisen kielen ja väittämien kanssa. Näin se onkin, mutta mielestäni on erityisen mielenkiintoista, että ihmisen arkikieli edelleen toistaa hyvin samanlaisia maneereita, joista Aristoteleen logiikan kategoriakäsittely on saanut muotonsa. Usein puhekielessä viljelemämme fraasit kuten ’ei koskaan’, ’aina’, ’kaikki’ ja ’ei mikään’ vastaavat logiikassa universaalia kategorisointia.

On mahdollista, että logiikka juontaa juurensa ihmisen luontaisesta tavasta käyttää kieltä jo aikojen alusta lähtien. Tiedämme varsin hyvin, että tällainen tapa yleistää ja lokeroida on ongelmallista ihmisten välisen kommunikoinnin kannalta. Vaadimme tarkempia määrittelyjä, mutta sillä puolen luuraa toinen vaara, nimittäin substanssin jatkuva epääminen ja atomistisuus. Näiden kahden ääripään välissä, mesossa, yritämme sukkuloida ja tehdä kantamme ymmärrettäväksi ja hyväksytyksi.

Valtavirraksi muodostuneet kristilliset ja juutalaiset traditiot värittävät suuresti muinaisten pyhien tekstien tulkintaa. Hetkellinen erottautuminen perinteisistä tulkinnoista voi avata aivan uusia maailmoja, kuten esimerkiksi Dennis MacDonaldin Evankeliumien ja Homeroksen imitointiteoria parhaimmillaan tekee. Silloin on tietysti hyvä tiedostaa, että uusi tulkinnan linja sekä alkuperäinen mahdollisesti tarkoitettu asia saattavat elää omassa erillisessä maailmassaan.

Filosofin tehtävä ei ole kuitenkaan pelkästään toistaa jo olemassa olevia ja muiden tarkoittamia käsitteitä, vaan viedä niitä eteenpäin, luoda myös jotain uutta ja jännittävää. Jännittävintä Matteuksen Evankeliumin kohdassa on mielestäni se, että kysyjä saa, mitä tahansa asiaa hän kysyy. Aristoteles sen sijaan piti kysymyksiä, jotka penäävät alkusyytä tai vastaavasti lopputulemaa ennen väliväittämää, ajatteluvirheinä, joka johtaa kehäpäätelmään tai loputtomaan regressioon.

Kirkkoisät käyttivät enemmän tai vähemmän hyödyksi tätä metafyysistä oppipohjaa, jota jo Platon ja Aristoteles kutsuivat teologiaksi. Valitettavasti monet terävätkin ajattelijat kompastuivat siihen, että vapaan ajatuksen maailmassa ei ole rajoja, mutta ei myöskään itsetodistusvoimaa. Loogisessa kehyksessä järkeviä väittämiä voidaan näennäisesti tehdä mistä vain ja loputtomiin, jos ne eivät perustu kokemukselle ja havaintoasioihin. Kuten esimerkiksi edellä mainittu Jeesus-Kristus-Kuolematon-syllogismi.

Aristoteleen mukaan löytöjen eli havaintotiedon, toisin sanoen gnosiksen, pitää edeltää järkeilyä. Vasta sen jälkeen siitä voi tulla tietoa eli tiedettä (kreik. episteme). Lainatun Evankeliumin kohdan mukaan vastaus kysyjälle tulee aina, kun nimi (kreik. onoma) ja kahden tai useamman ihmisen havainto (kreik. pragmatos) ovat yhdistyneet. Eli ei minkä tahansa asioiden kysymiseen vaan pragmaattisten eli käytännöllisiin havaintoihin pohjautuviin kysymyksiin voidaan vastata efektiivisesti.

Antiikin jälkeisen ajan teologiassa ja monissa esoteerisissa kouluissa äärettömän regression ongelmaan tuodaan ratkaisuksi ulkopuoliset todistajat, joita perinteisesti tarvitaan vähintään kaksi. Tämä on tietenkin vain väliratkaisu, koska jos kyseenalaistaisimme todistajat, niin meidän pitäisi alkaa arvioimaan sitä, ovatko ulkopuoliset todistajat päteviä, onko heidän havainto uskottava ja miten voimme varmistua siitä. Mutta kuten yleensä, tämä on nähtävä vain ulkoisena mallina sisäisestä, voitaneen sanoa henkisestä laista, syllogismista.

Fundamentalismista ajatusseisahduksiin

Agrippan loputtoman todistelun kehän välttämiseksi nykyaikaisessa tietoteoriassa suurinta sateenvarjoa kantaa fundamentalismi. Tämä sana voi kalskahtaa hiukan oudolta, mutta sen mukaan olemme tosiaankin pakotetut sopimaan, että tietyt aksioomat, esimerkiksi niin kutsutut Peanon matemaattiset aksioomat, ovat itsearvoisesti tosia. Toki ne ovat äärimmäisen huolellisesti valittuja olettamuksia, joiden avulla koko matemaattinen järjestelmä saadaan toimimaan moitteettomasti omassa maailmassaan.

Empiirisesti totuuslauseiden arvo on mitättömän pieni. On kertynyt valtava määrä perusteita sille, että mikään muodollinen looginen järjestelmä ei voi itse todistaa omaa eheyttään eikä oikeellisuuttaan. Lähtien Agrippan viidestä troopista, päätyen Gödelin toiseen epätäydellisyysteoreemaan, voimme olla tästä väitteestä aika varmoja. Pelkkä loogisesti hoidettu symbolien manipulointi totuuslauseissa ei auta totuuden selvittämisessä kuin korkeintaan puoliväliin.

Viime aikoina tieto-opissa on siirrytty tutkimaan uusia malleja, kuten koherenssiteoriaa ja suhteellista totuusarvoa, peräti hyveoppia ja estetiikkaa. Näiden uusien mallien toimivuudelle tuntuu löytyvän enenevissä määrin myös neurobiologista tukea. Mallit valaisevat sitä, miten ymmärrys muodostuu. Tiedon luonne ja arvo tulee paremmin esiin siinä mitä me kutsumme ymmärtämiseksi. Kun me ymmärrämme, me tiedämme. Keskeinen kiinnostuksemme on silloin siinä, miten ymmärtäminen on mahdollista, mitä ymmärtämisessä tapahtuu? Missä vaiheessa puhtaasta imitoinnista tulee ymmärtämistä? Ymmärtämisestä ja hyvän selityksen kriteereistä on myös pyritty tekemään ontologisia kysymyksiä, ei vain epistemologisia.

Hypoteesin rakentamisen ei tarvitse olla vain totuuslauseiden muodostamista. Sillä voi olla myös erillinen tehtävä tiedon kultivointitekniikkana ihmisen ajattelun ja luonteen kehittämisen kautta. Kyky hypotetisoida on kykyä siirtyä oman koherentin maailmankuvan ulkopuolelle, rakentaa ja eläytyä uuteen ajatusmalliin. Astua toisen kenkiin, kuten kansanomaisesti sanotaan. Hypoteesi on potentiaalisti portti toiseen maailmaan.

Usein hypoteesina käytetään omaa jo luutunutta kuvaa maailmasta, jonka ympärille rakennetaan oletusarvoinen tieteelliset kriteerit muuten täyttävä teoria. Tämä on vain tapa peitellä alkuvaatimuksia ja -olettamuksia, jotka ovat alunperin todella johtaneet henkilön teorian tai hypoteesin rakentamiseen. Vapaan ajattelun tuottamat portit, avoimet hypoteesit, ovat luonteeltaan erilaisia.

Hypoteesit todellakin vaativat alkuvaatimusten hetkellistä hylkäämistä, omien luontaisten uskomusten ja aksioomien epäilyä, ehdoin tahdoin päinvastaisen tai vaihtoehtoisen näkökannan rakentamista. Usein emme pysty muista ihmisistä täysin aukottomasti arvioimaan, ovatko he kyseenalaistaneet omat näkökantansa, eikä se olekaan välttämätöntä. Omia näkökulmia emme taas halua uudelleenarvioida, ainakaan kovin usein, koska se hajottaa mielen sisäisiä tuttuja rakenteita. Mutta se voi olla välttämätöntä.

Filosofisen analyysin lisäksi toinen tie vapautua hetkellisesti vanhoista ajatuskaavoista on aiemmin mainitsemani ajatuksen totaalinen pysäyttäminen. Tämä voi tapahtua huomioimalla niitä luonnollisia seisauksia, joita pään sisäinen puhe tekee arkisissa askareissa. Se on lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä siksi, että juuri sillä hetkellä, kun huomaat keskittyneesi johonkin muuhun tekemiseen ilman ajattelua, alat ajattelemaan sitä. Jos sinulle annetaan tehtäväksi olla ajattelematta pinkkiä possua, niin teet juuri sitä kuin vastustamattoman magneetin lailla. Tämä on vetovoiman lakia voimakkaimmillaan.

Itämainen tapa löytää sisäisestä katkeamattomasta ajattelusta rako, hetki hiljaisuutta, on säännöllinen hengityksen laskemisen ja asteittainen pelkkään hengityksen tarkkailuun, lopulta vain olemiseen siirtyminen. Automaattisen sisäisen puheen eli opittuja kaavoja seuraavan ajatusassosiaatioketjun voi pysäyttää meditaatiolla. Ajatusseisauksen kautta on mahdollista löytää uusia hypoteettisia ajatusuria.

Tämä harjoitus ja tapa on kuitenkin vaativa ja voi aiheuttaa voimakkaita psykofyysisiä seurauksia. Harjoitus on hyvä ajoittaa oikeaan vaiheeseen ihmisen psykologista ja tiedollista elämänkaarta. Nykyään suurta suosiota saaneet tietoisen läsnäolemisen harjoitukset auttavat myös ajatusrattaiden väliaikaiseen pysäyttämiseen. Radikaaleimmat tutkijat näkevät jopa, että sisäinen puhe / ajattelu, on jäänne lapsuuden kielen oppimiseen liittyvistä kognitiivisista kehitysvaiheista, eikä ollenkaan välttämätöntä enää aikuisena.

Yhtä kaikki, tiedon syntyprosessiin perehtyminen mannermaisen elämänfilosofisen tieto-opin kautta voi viedä samanlaisiin havaintoihin ja kokemuksiin kuin itämaisen tradition mietiskelyharjoitukset. Se on, kasvaneeseen erottelukykyyn, jossa ajattelu ja havainnointi koetaan erillisinä mielen toimintoina ja tietoisuustaitoina, sekä lopulta tyhjyyden kokemukseen.

Tämä voi todella koetella filosofin ja sitä kautta tiedon luonnetta. Filosofista itsestään tulee alkemistinen sulatusuuni, jossa tiedon luonne testataan. Toisen metaforan mukaan filosofista tulee alasin, jonka päällä särmäisestä tiedosta hiotaan tasainen viisasten kivi.

Vapausfilosofia

Hypoteesit ja ajatuskokeet saavat oikeutuksensa ja perustansa vapausfilosofialta. Vapausfilosofian mukaan kaikki uskomukset, niin uskottavat, huonosti perustellut, kuin kokonaan väärät jne. ovat oikeutettuja. Ilman vapausfilosofista pohjaa emme voisi tehdä ajatuskokeita, emme saisi pohtia vapaasti erilaisia skenaarioita, vääriäkin.

Valitettavasti tämän esseeni tila ei mahdollista vapausfilosofisen perustan laajamittaisempaa kuvausta. Se nimittäin vaatisi uskonnon, tieteen ja filosofian toisen kuuluisan demonin kohtaamista, niin kutsutun Laplacen demonin eli kaiken ennaltamääräävän teorian ja kaaosteorian välienselvittelyä. Kyse on pääasiassa tahdon vapauden filosofiasta ja vain pienenä sivujuonteena poliittisesta vapaudesta. Rudolf Steiner käsitteli vapauden merkitystä tunnetussa teoksessa “Vapauden filosofia”, vaikka suuri osa kyseistä teosta on itseasiassa tietoteorian kuvausta. Aku Visalan uusi kirja ”Vapaan tahdon filosofia” sisältää ajankohtaisen ja kattavan kuvauksen vapausteemaan liittyvistä filosofisista näkökulmista.

Hypoteettinen malli ei aina ratkeaa yhden ajatusmyrskyn aikana, vaan hypoteesin testaaminen voi vaatia vuosia työstöä, matematiikassa jopa satoja vuosia, kuten Fermatin viimeisen teoreeman ja Riemannin hypoteesin kanssa on käynyt. Meillä on oikeus olla tai näyttää ja esittää olevamme oikeassa, silläkin uhalla, että mahdollisesti olemme väärässä.

Kukaan ei loppujen lopuksi omista termejä, vaikka kuinka haluaisi. Täysin tietämätön ja sivistymätön voi ihan yhtä hyvin toistaa muiden tekemää mallia itse siitä mitään ymmärtämättä. Keskiaikaisen tšekkiläisen teologin Jan Husin viimeinen huudahdus “Oi pyhä yksinkertaisuus”, kun maalaismummo kantoi lisää puita Janin roviolle, kuvaa raadollisesti vapaan tahdon, imitaation ja ymmärryksen tulenarkaa rajaa.

Jos hengen ja ajatuksen ehdottomasta vapaudesta ja oikeutuksesta tingitään, niin syöksymme suoraa päätä dogmatismiin, jossa toistelemme vain historian vanhoja mokia, parhaimmassakin tapauksessa toistelemme vain totuuksia, joita emme itsekään ymmärrä. Vapausfilosofian kulmakivi on, että saamme olla väärässä ja tehdä virheitä. Yksilöllä on vapaus on valita, haluaako hän pyrkiä totuudellisuuteen, mutta se ei voi olla ihmisen kunnian ja arvon ehtona. Tieteelliseen, uskonnolliseen tai filosofiseen totuudellisuuteen pyrkiminen on yhteisön tai sisäisen vakaumuksen asettama vaade, joka ei välttämättä koske kaikkia ihmisiä samalla tavalla, puhumattakaan kaikista eliökunnista. Lienee kuitenkin turha erityisesti painottaa, että tietoteorian tarkoitus on olla mahdollisimman oikea ja totuudenmukainen.

Todellisuuden luovat ajatukset ovat yhteydessä sekä tunteisiin että tekoihin. Spiritualistien mukaan ajatukset vaikuttavat jopa ympäristöön oman ulottuvuutensa kautta siten, että niillä ei ole samoja fysiikan rajoituksia kuin aineellisella vaikuttamisella. Yhteyden arvellaan olevan välitön.

Vaikka spiritualistiselle ajatusvaikuttamiselle ei löytyisikään lopullista todistusta ja usko siihen hiipuisi vuosisatojen aikana, niin selvyys siitä, että ajattelumme vaikuttaa maailmankuvan muodostumiseen tuskin muuta kuin syvenee. Tämän takia totuudenmukaisuuteen pyrkiminen on vastuullisuutta ajatuselämän selkeyttämisen ja puhdistamisen kautta. Vapauden vastapainoksi muodostuu vastuu. Vasta kun nämä kaksi, vapaus ja vastuu ovat vaa’alla tasapainossa, on hypoteesilla mahdollisuus muodostua portiksi. Vasta sen jälkeen on mieltä puhua teesistä, antiteesistä ja synteesistä.

Moderni, varsin suppeaksi valmiiksi markkinoitavaksi paketiksi leivottu tietoteoria tutkii ensisijassa tiedon olemassaoloa, luonnetta ja oikeutusta, mutta jättää totuudellisuuden ja todellisuuden tutkimisen mielenfilosofian ja luonnontieteiden tehtäväksi. Mielestäni tällainen jaottelu on jokseenkin luonnotonta. Myös teoreettisen filosofian dosentti ja maanviljelijä Riku Juti vaikuttaa kirjan “Tiedon filosofia” johdannossa saavan enemmän irti aiheesta, kun hän käsittelee sitä hengittävämmän antiikkiin juontuvan kehityskaaren kautta. Kautta aikain filosofit ovat joutuneet käsittelemään näitä aiheita ristiin rastiin ja limittäin.

Mikko Leinosen väitöskirjan ”Tieteellinen ajattelu ja filosofian rikkaruohot” mukaan suomalaisen akateemisen filosofisen ajattelun määrittelijänä toimi Eino Kaila. Kaila on vaikuttanut vahvasti siihen, miksi looginen empirismi on pitkään ollut rajaamassa pois filosofiasta kaiken elämänfilosofisen ja metafyysisen sisällön. Kailan filosofiassa hyväksyttäviä osa-alueita ovat lähinnä logiikka, tieto-oppi ja luonnontiedekelpoisuus. Kailan sanoin “…filosofiaa voidaan harjoittaa vain tieteiden kautta ja niiden pohjalla.”

Koulukuntakiistojen hienoinen vaimentuminen 1970-luvun jälkeen loi kuitenkin vielä ajanjakson, jolloin ruusuristiläistaustainen filosofi Sven Krohn saattoi pitää ydinihmisen liekkiä yllä vuosituhannen vaihteeseen saakka suomalaisessa akateemisessa maailmassa. Krohnin tieto-oppi, fenomenologia ja eettinen filosofia on yksi viimeisiä metafysiikkaa avoimen selkeästi kannattavia suomalaisia ajattelun tuotoksia meidän aikakaudella. Hypermodernin ajan koneälyn haaste on ehkä loogista empiristiä vielä kovempaa luokkaa oleva haaste, jota vaatii aivan uuden sukupolven ajattelijoita metafyysisen filosofian pariin.

Postmodernin filosofian toinen ongelma globaalimmin katsottuna näyttää olevan siinä, että yritämme kapseloida itsemme ulos inhimillisestä kokemuksesta, erityisesti omista kokemuksistamme ja historiastamme. Yritämme käsitellä kysymyksiä puhtaasti mielen maisemissa kuvaillen eri näkemyksiä ja määritelmiä. Linkki todellisuuteen hämärtyy ja ongelmat jäävät ikuiseen mielipiteiden tarkentamisten ja kumoamisten kehään, kielitieteellisiin nyansseihin, tarinoiden paremmuuden arvosteluun.

Tätä menoa filosofiasta tulee pian kuin 60-70-luvun tasakattoinen alkuinnostuksen kosteuttama betonikuutiotalo, jonka sädehtivien seinien sisälle uskaltautuu nykyään vain kumikäsinein ja suojapuvulla varustettu hahmontunnistaja.

Kun kenelläkään ei ole varaa olla väärässä, ei kenellekään tule tilaa luoda uutta. Vapaa ajattelu on kuollut. Arkun kantta tiivistellään vielä lisää läpinäkyvän ytimekkäillä itseään toistavilla yllätyksettömillä lauseilla, jotka tukahduttavat lopunkin todellisen filosofoinnin hengen. Elävä elämä kuitenkin soljuu ja jatkaa vääjäämättä matkaansa kuin musiikkiesitys ensimmäisten annettujen tahtimerkkien jälkeen. Jonkun täytyy tehdä päätös, jonkun täytyy kantaa vastuu.

Tietoteorian eräs nykyisistä kuuluisista hahmoista, Keith Lehrer on päätynyt maltillisemmassa fundamentalismissa siihen, että ihmisille on järkevää uskoa havaintokokemuksiin, koska ihminen ei voi rajallisen tietoon pääsyn ja ajan takia varmistaa kaikkea kuulemaansa ja kokemaansa. Sen vuoksi havaintokokemuksista seuraavat uskomukset ovat oikeutettuja. Käytännössä ohjelmistokehittämisen ja erilaisten ohjelmointiparadigmoihin parissa kaksikymmentä vuotta työskennelleenä lisäisin tähän järkevältä tuntuvaan lähtökohtaan, että pyrkimyksen tietoon pitäisi olla jatkuvasti ja ketterästi tarkentuvaa. Havaintotiedon ja loogisen tiedon on hyvä kulkea kuin sini ja kosini aaltojen, samaan aikaan toisiaan täydentäen. Silloin oikeutettuja uskomuksia voidaan tarkentaa molempiin suuntiin.

Uskon ja tiedon oikeutuksella en tosin itse katso olevan kovin suurta merkitystä, koska yhteiskunta, jossa elämme on vahvasti sanan- ja uskonvapauden aatteen hapattama. Ihmisellä on mielestäni oikeus uskoa mihin vain, vaikka lentäviin lehmiin. Ihmisellä on oikeus uskoa olevansa oikeassa, ja oikeus epäillä uskoaan, samoin epäillä myös muiden tietoa. Tämän periaateen voi palauttaa renessanssista alkunsa saaneen ja Rudolf Steinerin kirkkaaksi kiteyttämään vapauden filosofian kolmijalkaan. Se on niissä kolmessa periaatteessa, että a) henkisellä ja kulttuurisella sektorilla pitää toteutua vapaus, b) taloudellisella sektorilla veljeys ja c) lainopillisella yhteiskunnan sektorilla tasa-arvo.

Totuudenetsijälle, tai ihan yhtä hyvin kansalaisvaikuttajalle, uskomusten kriteeristön on hyvä tarkentua. Vastuu tiedon henkilökohtaiseen varmentamiseen sekä vaatimusta uskomuksen oikeutukseen täytyy kiristää sitä mukaa, kun yksilön vaikutusmahdollisuuksista yhteiskunnassa tulee laajempaa. Vastuun pitäisi suurentua erityisesti silloin, kun yksilöstä tulee julkkis. Kansanvallan muoto Suomessa näyttää tukevan enemmän sitä, että uskomusten oikeutuksen vapaus on siirretty myös sen pohjalta tapahtuvaan toiminnan oikeutukseen, joka tuo välittömästi uskottavuusongelmia koko järjestelmää kohtaan. Erityisesti mielipide- ja sananvapauskeskustelusta on kokonaan unohtunut sananvastuuelementti.

Tiedon luonteeseen kuuluu se, että sen totuusarvo tahtoo aina lipsua otteestamme. Mitä tiukemmin ja tarkemmin pyrimme puristamaan tietoa irti jostain kohteesta, määrittelemään sen, sitä varmemmin käteemme jää vain joko itse asian ympärillä pyöriviä käsitteitä tai peräti pelkkää tyhjyyttä. Tämä antaa aiheen ajatella, että tiedon käytännöllisyys riippuu tosiasiassa ei sen tarkasta määrityksestä, vaan kuhunkin aiheeseen liittyvien semanttisten merkitysten verkosta ja siitä, että sovimme merkitysverkon kuvaavan kulloinkin kyseessä olevaa tietoa.

Se, että jostain vain sovitaan tai jäädään loogiseen, mutta hypoteettiseen ratkaisuun, ei täytä kokonaan tiedon kriteeriä, ei ainakaan tiedonjanoa, josta esseen alussa puhuin ja lähdin liikkeelle. Mutta onko se lopulta vääjäämätön kohtalomme, saada vain suhteellista toisista riippuvaista tietoa? Onko tiedon absoluuttisuuden vaade utopistinen, todellisuuden vastainen ja siksi mahdoton kriteeri täyttää?

Saatu, otettu ja yhdessä koettu tieto

Pohtiessani lisää uskonnollisessa mielessä meille ilmoitetun tiedon luonnetta, muun muassa Johanneksen Ilmestykseen pohjautuvan isopsefisen tutkielmaesseeni kautta huomasin, että ilmestyksenomainen annettu tieto ei välttämättä ole yhteensovittamattomassa ristiriidassa kultivoidun, otetun tiedon kanssa. Eräässä variaatiossa ihminen ensin työstää pohjaa sille, että epifania voi tapahtua. Se on osaksi työtä, osaksi armoa. Tässäkin toinen voi painottaa sitä, että lopulta tiedon voi saavuttaa vain ansaitsemattomasta armosta. Toinen painottaa sitä, että armo ei voi toimia, jos ihminen ei laita tikkuakaan ristiin, saati jos ihminen laittaa vain kapuloita rattaisiin.

Molemmat, tapahtumista saatu tieto ja toiminnallinen otettu tieto, ovat omalla tapaa kiehtovia tiedon muotoja ja jossain mielessä toisistaan erottamattomia. Rudolf Steiner näki, että tietotapahtuman ja tietotoiminnan välinen ero on itseasiassa vain väliaikaisesti käsitteellistetty ja erotettu siten toisistaan. Ne eivät ole perimmäiseltä luonteeltaan toisistaan eroavia tiedon muotoja. Loppujen lopuksi ne molemmat kuuluvat yhteen suureen liikuntoon, jota hän mieluiten kutsui spinozalaisittain monismiksi. Siteeraan Steinerin “Tieto ja Totuus” kirjasta:

Annetun ja tiedostetun maailman välinen raja ei esiinny ajallisesti inhimillisen kehityksen tosiasiana, vaan se on keinotekoisesti vedettävä.

Keinotekoinen tietoinen rajanveto tapahtuu yleensä varsin myöhäisessä psykologisessa kehitysvaiheessamme. Varhainen lapsuutemme on ulkomaailmasta saamamme aistitiedon jäsentämistä. Jäsentämiselle antaa tietyt puitteet meidän kehomme hermostollinen ja geneettinen rakenne. Tämän jälkeen varsin pian alamme imitoimaan aistittua todellisuutta perheen ja muun ympäristön kautta. Koulujärjestelmämme pohjautuu loputtomiin aakkosten ja numeroiden, riimitettyjen listojen toistamisen ja imitoimisen sarjoihin. Näillä sarjoilla luodaan pohjaa seuraavalle oppimisen tasolle, jossa tietoa aletaan soveltamaan, ilmaisemaan samat asiat analogisin keinoin.

Seuraavaksi meidät ohjataan ongelmatilanteisiin, jotka muistuttavat aiemmin opittua, mutta eivät ole sitä yksi yhteen. Päättelykykyämme ja ajatuksiamme ohjataan kohti abstraktimpaa maailmaa huomaamaan toistuvia samankaltaisia rakenteita uniikeiksi muodoiksi erilaistuneen pintakerroksen alta. Tiedosta tulee monimutkaisempaa, koska se ei ole pelkästään irrallisten objektien erottelukykyä, vaan sen ymmärtämistä, miten asiat toimivat. Bitit ja hiukkaset muuttuvat funktioksi ja aalloiksi. Staattisesta tiedosta tulee dynaamisempaa, jossa vaikutussuhteet ovat tiedon olennaisinta osaa.

Lopulta, kun etenemme peruskoulusta lukioon ja korkeakouluihin, opimme erottelemaan dynamiikasta eri asteita, lineaarisen nopeuden lisäksi meidät ohjataan ymmärtämään kiihtyvyyttä ja hidastuvuutta, suorien kulmien ja pinta-alojen lisäksi kaarevuutta, useita ulottuvuuksia, raja-arvoja, analyyttistä jatkuvuutta, rajattomuutta, jne. Näin on luotu polku henkilökohtaisesta tietotapahtumasta tietotoimintaan, joka vaatii vielä pari askelta täydentyäkseen kokonaiseksi tietoteoriaksi, nimittäin empirismin, yhdessä koetun tiedon ja tietoisesti uudelleen rakennetun käsitemaailman.

Empirismi voi kohdistua omiin kokemuksiin tai ihmisten keskenään jakamaan isompaan kokemusten joukkoon. Yhdessä tutkittu, koettu ja koeteltu tieto, joka perustuu kollektiiviseen havainnointiin sekä analyyttiseen tarkasteluun, on luonnollinen jatke tiedon luonnehdinnalle. Koko arsenaali tarvitaan, kun viisauden rakastaja haluaa penetroitua mahdollisimman syvälle tiedon luonteeseen.

Kokemuksellinen tieto testataan ja suhteutetaan, sitä verrataan ja arvioidaan muiden kokemuksiin ja pyritään sitä kautta realistisempaan kuvaan maailmasta. Jossain mielessä tiedosta tulee silloin entistä abstraktimpaa, mutta parhaassa tapauksessa myös varmempaa ja laajemmin sovellettavaa, koska se on yleisempää. Negatiivinen efekti tällä on se, että kukaan ei estä meitä hyppäämästä suoraan abstrakteihin käsitteisiin ja imitoimasta niitä, ilman käsitteiden perinpohjaista itseoivaltamista, ilman käsitteiden itse uudelleen rakentamista. Silloin keskustelulla on tapana jäädä leijailemaan pilvien tasolle ilman konkreettista kiinnekohtaa.

Empirismissä itse koetusta tiedosta siirrytään askel ulospäin, koska tieto ei ole enää kokonaisuudessaan kenenkään omaa, vaan kokoelma ihmisjoukon jaettua kokemusta ja tietämystä. Tietoa katsotaan ulkopuolelta, jossain määrin unohtaen egonsa eli itsensä ja orientoituen yhteisöllisyyteen, objektiivisuuteen. Empirismi ei kuitenkaan takaa, että meistä tulisi egottomia, mutta se voi johtaa meidät näkemään, että ego on varsin häilyvä käsite.

Empirismi ei toisaalta ole ongelmaton tiedon varmistamistapa. Osa kokemuksistamme, ehkä suurikin osa, on yksin henkilökohtaisesti ja vieläpä vain kerran sellaisenaan koettua. Jos kuulen käen kukkuvan metsässä, eikä kukaan muu ole sitä kuulemassa, enkä voi sitä muutenkaan todistaa muille, ei se silti vähennä kokemuksen todellisuutta.

Seuraavat kysymykseni ovat: mitä arvoa tiedollani on, miten mitataan väitteeseen liittyvän tiedon arvo, mitä hyötyä siitä on minulle ja muille? Jos en voi vakuuttaa muita enkä varmentaa tilannetta esimerkiksi toistamalla sitä tai viemällä toista henkilöä tiedon äärelle, herää kysymys, että kuuluuko sellainen kokemus tiedon piiriin, kannattaako sellaisesta kokemuksesta kertoa saatika väittää mitään? Empiirisyys tuo meidät todistamisen taakan, vakuuttamisen ja vakuuttavuuden lisäksi hyöty- ja tarpeellisuusnäkökulmien pariin.

Osa tiedosta, johon törmäämme, on erittäin spesialisoitunutta. Esimerkiksi kvanttimekaniikan standardimalli ja muotodynamiikan selitysmalli kvanttigravitaatiolle voivat vaatia kymmenien vuosien opiskelua, jotta sen voi ymmärtää, jos silloinkaan. Siten vain rajatulla joukolla ihmisiä on lopulta mahdollisuus edes teoreettisesti keskustella sille alalle spesialisoituneen tiedon oikeellisuudesta tai tarpeellisuudesta. Käsittelen muotodynamiikan kautta tätä teemaa tarkemmin ajan ja ajattomuuden esseessäni.

Samoin vaikkapa Raamatun eksegeettinen koinee-kreikaksi kirjoitettuihin alkuteksteihin suunnattu tutkimus edellyttää vaativat pohjustavat opinnot, jotta sille alalle suunnatun tiedon luonteesta ja merkityksistä voi spekuloida rakentavasti. Sama ongelma koskee myös tietoisuustieteitä, jossa yhdistyvät omien tietoisuustaitojen kehittäminen, omat henkilökohtaiset löydöt ja niiden peilaaminen erilaisten traditioiden siirtämään tietoon ja nykyaikaiseen aivotutkimukseen.

Ongelmakenttää entisestään laajentaa se, että yksikään luonnollinen ihmiskieli ei yksistään kykene ilmaisemaan kaikkea tietoa. Tieto on levinnyt moniin muinaisiin, jo sukupuuttoon kuolleisiin kieliin, moniin nykyään elossaoleviin kieliin, myös keinotekoisiin tieteellisiin ja matemaattisiin kieliin, ohjelmointikielet mukaanlukien. Tieto on sidonnainen sanastoon, jossa samoja käsitteitä käytetään eri tieteen haaroissa hiukan eri merkityksessä tehden termeistä moniselitteisiä. Sanasto on taas sidoksissa kulttuurilliseen kontekstiin. Moniselitteisyyttä on mahdotonta estää tai rajoittaa vapausulottuvuuden takia. Kaikki jakautuu ja muuttuu. Kaikki on lainattavissa, laajennettavissa ja muutettavissa mitä tulee sanojen merkityksiin.

Pelkkä sanaston oppiminen ei riitä vaan tarvitaan myös tuntemusta siitä, millaisissa yhteyksissä sanoja on käytetty ja miten niiden merkitykset ovat muuttuneet historian aikana. Lisäksi se, miten sanojen merkitykset muuttuvat, kun ne siirretään toiseen kieleen, kulttuuriin tai viitekehykseen, on mielenkiintoinen ja ajankohtainen aihe.

Eri kulttuureissa on painotettu erilaisia avuja. Lännessä olemme viimeiset sadat vuodet keskittyneet materiaaliseen ja tekniseen kehitykseen, idässä on keskitytty henkisiin ja sielullisiin kysymyksiin, jolloin tiedon syventyminen ja moninaistuminen on tapahtunut kyseisillä alueilla.

Ohjelmistogurut, pikakarma, dharma eli elämäntehtävä, keskusteluprofiilien avataarat, edelliset elämät, äijä- ja naurujooga, zenimäinen rauhallisuus, jne. kertovat kulttuurillisesta vaikuttamisesta idästä meidän suuntaan. Mutta yhtä varmasti ja hanakasti teknistä ja tieteellistä sanastoa liikkuu henkisten viitekehysten piiriin. Erityisesti uususkonnoissa kvanttimekaniikan monet ideat, emergenssikäsite, geometriset torus ja vortex muodot, fraktaali-, hologrammi- ja synergiakäsitteet, E8, käpylisäke, solutietoisuus, jne. ovat tieteen kanssa jaettua sanastoa.

Kommunikointiin liittyvät haasteet ovat olennainen osa tiedon saavuttamisen ongelmaa. Joskus on sanottu, että minkä tahansa yhdellä kielellä ilmaistun asian voi kääntää toiselle kielelle. Jos kielen jokaisella sanalla olisi fyysinen vastineensa maailmassa, niin ehkä silloin näin voisi olla, mutta kieli ei kuvaa kuin osaltaan fyysisiä objekteja ja toimintoja. Iso osa kielen rakennetta on abstraktien yleistysten maailmaa, jossa sanojen merkitys muodostuu toisiinsa sidotuista semanttisista rakenteista. Tarkka käännös vaatisi kaikkien semanttisesti yhtenevien ja toisiinsa liittyvien käsitteiden kääntymistä, jolloin ajaudutaan muutamassa hetkessä siihen, että yhden sanan selittämiseen toisella kielellä vaaditaan arkeittain tekstiä. Koska lopulta voi olla, että kaikki kielet ovat yhteismitattomia keskenään, niin olisiko helpompi vain oppia toinen kieli ja käyttää sitä ilmaisuun?

Ratkaisuna tähän ongelmaan eri sivilisaatioissa on kehittynyt luonnollisten kielien rinnalle toisaalta yksiselitteisyyteen pyrkiviä keinotekoisia, matemaattisia kieliä, mutta toisaalta myös myyttisiin symboleihin painettuja monitulkintaisia kommunikaatiojärjestelmiä. On jokseenkin intuition vastaista, että tekemällä kielestä vielä monitulkintaisemman, siitä syntyisi hyvä kommunikoinnin väline. Mutta juju näyttää olevan siinä, että esimerkiksi runojen tarkoitus on siirtää jotain muuta kuin loogisesti validoitua tietoa. Runojen ja uskonnollisten symbolien, vertauskuvien on tarkoitus siirtää tunnelmia, mielikuvia, kokemuksia, paljon dynaamisempaa kokonaisuutta kuin loogisten väittämien termeihin ja lauseoperaattoreihin perustuvaa tietoa. Tunneälyn ohella voidaan puhua myös allegoria-intelligenssistä, älykkyydestä, joka on erikoistunut symbolisen ja allegorisen informaation ymmärtämiseen ja soveltamiseen.

Metaforisen tiedon kenttä on erilainen ja se toimii jossain mielessä vaativamman, mutta silti hyvin ihmiselle luontaisen kommunikaatiojärjestelmän kautta. Symbolinen kieli on kalliokuvien, piktogrammien ja hieroglyfikirjoitusvaiheiden perusteella alkuperäisempi, vaistomaisempi tapa siirtää tietoa. Sekä metaforisessa että loogisessa tiedossa koherenttius on kuitenkin hyvä tiedon hyödyllisyyden ja pätevyyden mittari.

Mitä löyhemmin esitetyn tiedon osaset liittyvät toisiinsa tai mitä heikommin niitä voi soveltaa muuhun vallitsevan kulttuurin kontekstiin, sitä vähemmän perusteltua ja oikeutettua tieto on. Vastaavasti, mitä laajemmin symbolista kuvaa voi soveltaa eri konteksteissa, sitä enemmän rakentuu merkitysyhteyksiä symbolin ympärille. Tässä toisessa ääripäässä tavallisesti ongelmaksi nähdään se, että jos jokin, esimerkiksi Jumala, energia, jooga tai rakkaus selittää tai tarkoittaa kaikkea, on kaiken syy, niin selittääkö ja tarkoittaako se lopulta mitään?

Empirismi laittaa tiedolle lisäkriteereitä, jotka pyrkivät validoimaan tietoa, varmistumaan sen oikeellisuudesta. Samalla empirismi luo asiantuntemuksellisen portaikon tiedon huipulle, jonka kipuaminen ei ole jokaisen tutkijan mahdollisuuksien rajoissa. En tarkoita etteikö lähes kaikilla olisi kognitiivisia kykyjä kivuta korkeallekin, mutta ajan rajallisuus, motivaatio ja yhteisön asettamat suunnat ja päämäärät voivat olla esteinä.

Yhteisön näkökulmasta kaikkien ei toki kannata yrittää tutkia kaikkea eikä varsinkaan samaa asiaa, mutta yksilön, filosofin näkökulmasta on olemassa peruskysymyksiä, jotka pitäisi pohtia joka päivä uudelleen ja alusta lähtien. Individualistinen filosofi rakentaa maailman uudelleen joka aamu, joten siihen ei mahdu auktoriteetteja. Empirismi sen sijaan edesauttaa autoritäärisen järjestelmän kehittymistä tiedon ympärille, emmekä lopulta pääse irti siitä, että empiristisen tiedon kyljessä kulkevat aina sen arkkiviholliset, kuten määrittelyn pohjaton kaivo, asiantuntijoiden keskiset mielipide-erot, luottamuksen ja uskon vaateet.

Empiirisyydellä on myös toinen ulottuvuus, joka luo ajattelullemme jonkinlaisia reunaehtoja. Jos nimittäin oletetaan tilanne, että minulla on olemassa jotain tietoa, jota en pysty sanallisesti kuvailemaan, enkä siirtämään siksi, että se on jotain niin spesialisoitunutta tai tiedon vastaanottaminen vaatii sellaisia kykyjä ja näkemystä, johon juuri kenelläkään muulla ei ole mahdollisuuksia, niin seuraavaksi herää kysymys, mikä sellaisen tiedon merkitys on. Sellainen tieto voi antaa minulle voimallisuuden ja täydellisyyden tunteen, mutta mitä hyötyä on tiedosta muille, jos heillä ei ole mahdollista verifioida tai saavuttaa sitä? Tai mitä jos tieto on niin vaikeasti verifioitavissa, että se vaatii kymmenien vuosien harjoittelun ja opiskelun ja asian tutkimisen, mikä hyöty sellaisen tiedon jakamisella on muulle maailmalle?

Ilmestyksenomaisessa tiedossa meille ikään kuin sanotaan, että tässä se on, valitettavasti et voi koskaan saada selville mihin tieto perustuu. Empiirisessä tieteellisessä tiedossa meille sanotaan, että opiskele, väittele, testaa ja huomaa, että loppujen lopuksi meillä on vain joko eriäviä mielipiteitä ja teorioita siitä, miten kaikki toimii tai vain joukko todennäköisyyksiä jonkun arvioimilla virhemarginaaleilla. Valitsetko helpomman ja lyhyen tien, vai vaikeamman vain saavuttaaksesi saman epätietoisuuden alkuperäisestä syystä?

Intialaisten yhdessä kaikkein vanhimmassa pyhässä kirjoituksessa, RigVedassa tähän ongelmaan pureudutaan maailmansynnyn pohdinnoissa. Kuka voi tietää, milloin maailma syntyi, jos jumalatkin ovat syntyneet vasta maailman syntymisen jälkeen? Aikaa myöten on kehittynyt metafyysinen käsite alkuperäisestä syystä ja liikuttajasta, Primus Movensista, siitä, että kaikella ilmennellä on ilmenemätön vastapoolinsa, alkuperäinen, itsearvoinen, aksiomaattinen syy kaikkeen. Idän versio monismista on tavattoman pitkälle kehittynyt juuri Advaita-filosofiassa. Ykseysoppia on joskus sanottu myös kaikkein vaativimmaksi filosofiaksi ymmärtää.

Tieteessä teoria pimeästä aineesta ja energiasta on kehitetty selittämään laajentuvan universumin energiatasapainoa. Jopa 95% maailmankaikkeuden energiasta on sidottu siis tunnetun ulkopuolelle. Vaakakuppi on pahasti kallellaan, näkyvä ja instrumentein tutkittava maailma on kuin Daatin höyhen egyptiläisten kuolleiden valtakunnassa Maatissa. Ilmennyt materia on kuitenkin meille ilmeisen painava elementti, koska sen pohjalta yritämme ymmärtää ikuisia lakeja. Mitä kaikkea voimme tästä ilmenemättömästä alkusyystä ilmentyneen perusteella sanoa, on oma metafyysinen lukunsa.

---

Linkkejä ja lähteitä

• Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihme- ja peilitakamaassa
• Kurt Gödelin epätäydellisyysteoreema
• Agrippan Trilemma ja viisi trooppia
• Aristoteleen kategoriat
• Ontologista epistemologiaa
• Laplacen demoni
• Sven Krohn Erkki Lehtirannan haastattelemana
• Markku Graaen Allegoria-intelligenssi filosofiaklubilla

Tarkemmat tekstissä käytetyt viitteet löydät viimeisen eli viidennen osan blogikirjoituksen lopussa olevasta PDF-tiedostosta!