Tiedon luonnetesti, osa 5/5 (episodi 9)

Tämä on viimeinen osa viisiosaisesta esseejulkaisusta. Käsittelen esseessäni tietoa tavalla, joka on erottamaton subjektista eli minusta kokemusteni ja havaintojeni muistelijana ja tulkitsijana. Pyrkimyksenäni on esitellä henkilökohtainen tieto-oppini niin, että se toimii muiden kirjoittamieni tutkielmaesseiden tietoon liittyvien käsitysten riittävän laajana ja konkreettisena tarkastelupohjana.

Tiedon ja totuuden suhde

Tieto, jota käsittelen tässä esseessä, on olennaisesti sidottu totuuteen. Postmodernissa maailmassa sekä tiedon että totuuden saavutettavuus on kyseenalaistettu. Tilalle on tuotu narratiivi eli subjektiivinen tarina. Tarina on korkein totuus ja tieto, johon voimme postmodernin mukaan yltää. Mutta vastaavalla tavalla kuin historian tiimellyksessä totuuden merkitys on vaivihkaa siirretty tiedon luonteeksi, niin nykyään tiedon sisäinen merkitys siirretään narratiiviin samalla, kun kielletään, että sisäistä merkitystä olisi olemassa ensinkään.

Kirjoittamissani esseissä tieto tarkoittaa minulle sekä tiedostettua että jollain tapaa johdettua tietoa, sellaista johon voi päästä seuraamalla maamerkkejä, jotain viitoitettua tietä. Tarinan muotoutuminen liittyy tien kulkemiseen, kaikkine sivupolkuineen ja juonenkäänteineen. Tieto on tien kulkemista.

Intiassa tietä kutsutaan sanksritinkielisellä sanalla marga, jota käytetään muun muassa Ananda Marga ja Bhakti Marga-liikkeiden nimissä. Marga yhdistettynä ananda-sanaan tarkoittaa autuuden tietä. Vastaavalla tavalla yhdistämällä marga-sanan bhakti-sanaan muodostuu merkitykseksi antaumuksen tie. Kiinalaisen metafysiikan keskeisin käsite Tao tarkoittaa niin ikään tietä. Sumerilaiset kirjoittivat yksisuuntaisesta suuresta tiestä. Antiikin kreikassa Eleusiin mysteereissä kuljettiin Ateenasta alkavaa niin kutsuttua Pyhää Tietä, Hiera Hodosta pitkin kohti initiaatiopaikkaa. Myös Jeesus käytti samaa metaforaa tunnetussa lauseessa “Minä olen tie, totuus ja elämä.” Tieto tai tietäminen tällaisessa kontekstissa on paljon holistisempaa, dynaamisempaa ja funktionaalisempaa kuin data tai informaatio. Jälkimmäisten sanojen verbimuodot, datantaa tai informoida eivät käyttöyhteyksissäkään sovellu samaan kuin tietäminen.

Me kuljetamme mukanamme informaatiota. Niin itsetietoiset biologiset organismit kuin myös epäorgaaniset aineet tekevät sitä. Käsitteistössäni informaatio, alunperin jäsentymätön kaaosmainen data, muuttuu tiedoksi nimenomaan kielellisen ja symbolisen transformaation kautta. Tieto on outformaatiota, ulos tullutta muotoa. Kaikki ulostuleva ja ilmentyvä on totuudenmukaista luonnollista tietoa. Siinä mielessä ei voi olla väärää tietoa. Kreikankielinen termi totuudelle on aletheia, joka tarkoittaa ei-unohtamista. Toinen ehkä tunnetumpi samaa asiaa kuvaava kreikankielinen sana on apocalypsis, joka tarkoittaa peiton tai hunnun poistamista eli totuuden ilmenemistä. Kummassakaan käsitteestä totuutta ei kuvata suoraan, vaan kiertoilmaisunomaisesti.

Hiljainen tieto voi olla vielä sanallistamatonta uinuvaa tietoa taitojen muodossa, mutta varsinainen tiedon määritelmä täyttyy, kun tieto muuttuu symbolien kautta tiedostetuksi ja korvamerkityksi. Tiedossa on siis vahva inhimillinen aspekti. Tieto, joka ei ole totuudenmukaista, on epätietoa. Se ei ole mahdollisimman suoraa ilmenemisestä vaan se on vääristyy siinä vaiheessa, kun ilmennyttä tietoa aletaan siirtämään toisaalle.

Vaikka tämä voi kuulostaa tarpeettomalta saivartelulta, niin tieto ei voi käsitteistössäni olla koskaan väärää, koska se ei olisi silloin tietoa. Arkikielinen filosofia joutuu tekemään astetta tarkempia sanojen merkitysten asetteluita, jotta vältyttäisiin ilmeisiltä sanallisilta paradokseilta. Tämä on tärkeätä siksi, että en halua tässä vaiheessa vääränlaisella sanoituksella kokonaan evätä mahdollisuutta tietää. Jos tietoa on olemassa, niin se on aina tietoa. Vääristyminen, valon taittuminen tapahtuu matkalla. Koska alkuperäistä ilmennystä on mahdoton siirtää täsmälleen samanlaisena toiseen aikaan ja paikkaan, on erittäin suuri todennäköisyys, että tiedon kulku vääristyy matkalla.

Arkisessa puhekielessä on toki olemassa oikeaa ja väärää tietoa. Virheellinen tieto ei ole todenmukaista. Se ei ole pystynyt paljastamaan todellisuudesta eli maailman dynaamisista laeista tarpeeksi tarkkaa kuvaa. Virheellinen ja väärä tieto voi olla myös valetta, tahallaan vääristeltyä tietoa, totuuden vastakohta. Selvyyden vuoksi käyttäisin näissä tapauksissa termiä epätieto tai antitieto.

Itseasiassa meidän ei ehkä pitäisi kutsua tiedoksi muuta kuin alkuperäistä ilmennystä. Ja itseasiassa tietäminen tarkoittaisi silloin alkuperäisen, autenttisen todellisuuden suoraa kokemista tai vielä paremmin sanottuna sen koettavaksi luomista. Tämä selittää miksi koetaan, että useiden uskonnollisten kokemusten ydin ei ole kuvailtavissa. Koska sellaisten kokemusten siirtämisen tiedetään olevan kielellisesti mahdotonta. Kokemusta voidaan kyllä kuvailla tarkemmin ja tarkemmin loputtomiin, mutta kuvailu ei siirrä varsinaista kokemusta. Tarkempi kuvailu mahdollistaa vain kahden kokemuksen yhä syvemmän yhteismitallisen vertailun, mutta se ei välttämättä koskaan saavuta adekvaattia tilaa osapuolissa. Vaikea kysymys on se, miten yksilöiden kokemukset ovat erillään ja samalla yhteydessä toisiinsa.

Zenistä tuttujen paradoksaalisten koanien tarkoitus on saattaa kokelas suoraan kokemukseen, Zatoriin. Mystisen ja esoteerisen uskonnollisuuden tehtävä on hyvin samanlaatuinen. Mutta uskonnollisuudessa on myös kerrostuma, jossa isoa roolia näyttelee usko tiettyihin oppeihin, joiden sanotaan traditiona kulkeneen historian läpi erilaisten todistajien, opettajien ja oppilaiden ketjun.

Tämän takia uskonnollisen tiedon siirtäminen tapahtuu johdattamalla pyrkijä tavalla tai toisella sille polulle, sille tielle, jonka maamerkit tunnetaan. Osa uskonnoista sanoo, että tämä johdatus on mahdollista vain ja ainoastaan jonkin transsendentin, kuten Jumalan toimesta. Osa uskonnoista, varsinkin esoteeriset traditiot ottavat aktiivisemman roolin kokelaan johdattamisessa sille tielle, jonka kulkeminen vie kaivatun tiedon lähteelle. Teosofiassa mm. C. W. Leadbeater kirjoitti kolmannen asteen vihkimyksen yhteydessä buddhalaisvaikutteisesta virtaan astumisesta (pali sotāpanna), jolta ei ollut paluuta (pali anāgāmi). Herakleitoksen mukaan “Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me.”

Uuden Ajan (New Age) käsitteistössä samantyylinen ilmaisu on toruspyörteeseen ja flowtilaan pääseminen, jossa asiat alkavat loksahtamaan paikoilleen ja tapahtumaan peruskehitystä nopeammalla tempolla. James Redfield osasi kuvata tämän hyvin vuonna 1995 ilmestyneessä “Yhdeksän oivalluksen tie” kirjassa. Kuinka valmiita oikeasti olemme nopeutettuun kehitykseen, kestääkö psyyke ja fysiikka, onko ympäristö valmis tai otollinen?

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olen painottanut enemmän itse koettua, subjektiivista kokemuksellista tietoa, mutta huomannut sittemmin, että se ei ole täysin tyydyttänyt minua. Oivallukset, jotka ovat avanneet silmiäni, ovat toki olleet tärkeitä virstanpylväitä ja niistä on jäänyt lähtemättömät maamerkit etsijän tielläni. Voin hyödyntää näitä merkkejä niin arjessa kuin meditaatiossakin, mutta mikään niistä ei ole täysin vastannut alkuperäistä kriteeriäni tiedosta, joka poistaa kaikki epäilyt ja avaa jollain tavalla rajattomat näkymät ja tyhjentävät selitykset maailman ilmiöihin.

Niinpä olen huomioinut muita vastaavia etsijöitä, seurannut tunnettuja ja tuntemattomia opettajia ja tullut siihen välipäätelmään, että kenelläkään ei ole erehtymätöntä absoluuttista tietoa siinä mielessä, että se kattaisi kaikki menneet ja nykyiset kulttuurien saavutukset ja tiedon. Ainakaan en kykene näkemään, että sellaista erehtymättömyyttä ja kaikenkattavuutta ilmenisi missään.

Varmuuden tiedon löytämisestä voimme selvästikin saada, mutta varmuus on yhtä selvästi jotain muuta kuin varmaa tietoa. Se on järkähtämätöntä uskoa johonkin, joka ei välttämättä ole millään tavalla koherenttia varsinaisen tiedon kanssa. Tiedon varmuus ja ihmisen varmuus tiedostaan ovat usein niin suuressa ristiriidassa keskenään, että varmuutta ei voi käyttää oikeastaan minkäänlaisena sisäisenä tai ulkoisena mittarina tiedon suhteen. Poikkean tässä aika monen henkisen tradition kanssa, joissa tietämiseen liittyy sisäinen varmuus, mutta toisaalta en poikkea juurikaan siitä filosofisesta sokraattisesta periaatteesta, jossa etsijä sanoo itselleen “En tiedä, enkä ajattele, että tiedän.”

Olemme kehittyneet liian pitkälle järjestäytyneinä yhteiskuntina, että uusia yleisneroja, Leonardo da Vincejä voisi enää syntyä. Meillä voi olla seikkaperäistä tietoa eri tieteiden alueilta. Voimme olla vakuuttavia, uskottavia ja karismaattisia, mutta lopulta tietomme ja taitojemme kenttä on hyvin suppea verrattuna siihen mitä kaikkea maailmassa on tarjolla. Voi vertailla esimerkiksi itseään tai kehittyneintä tuntemaansa olentoa Guinnessin ennätystenkirjan henkilöihin, muistiin liittyviin ilmiömäisiin erityislahjoja omaaviin savantteihin tai jonkin tieteen alan ehdottomaan huippuosaajaan.

Meillä voi olla toinen toistaan hämmästyttävämpiä taitoja ja kykyjä, mutta hiukan tarkempi tarkkailu ja maalaisjärkikin sanoo, että meillä ei voi olla kaikkea tietoa kaikesta. Ehkä meissä voisi olla potentiaalisesti mahdollisuus kaikkeen tietoon, jos meille annettaisiin rajattomasti aikaa tutkia maailmaa. Ja jos meillä olisikin kaikki tieto kaikkien tiedon tyyppien mukaisesti, niin lyhyt elämämme asettaisi rajat sille, mitä kaikkea ehtisimme siitä tiedosta ilmentää ja kertoa. Joka tapauksessa useimmille meistä olisi jo aika suuri harppaus itseluottamuksessa, jos voimme sanoa itsellemme, että potentiaalisti tiedän kaiken. Ehkä liiankin rohkea hyppy kohti täydellistä itseriittoisuutta.

Niinpä on aiheellista siirtyä määrällisen sijasta laadulliseen näkökulmaan ja kysyä, mikä on olennaista tietoa? Se, mikä saa meidät onnelliseksi, vapautuneeksi, itsevarmaksi, rikkaaksi, tunnetuksi vai se, minkä avulla voimme auttaa toisia, joka herättää meissä myötätuntoa, saa meidät nauramaan? Vai luemmeko tiedon kenties sellaiseksi, joka saa meidät hämmästymään ja hämmästelemään maailmaa, heräämään uudelleen lapsen kaltaisiksi ihmettelijöiksi? Tai onko tiedon kriteerinä ehkä se, että joku voi ennustaa meille tulevaisuutta tai osaa kertoa meidän menneisyydestä asioita, joita vain me olemme tienneet?

Itämainen guru voi avata meille omasta elämästämme tai yleisesti elämästä asioita, joka saa meidät tekemään suuria oivalluksia, sydämen sykkimään ja luo uutta intoa elämäämme. Onko se todellista tietoa? Onko sellainen guru todellisen tiedon omistaja tai välittäjä, pimeyden poistaja?

Se, että saa uuden mielekkään suunnan ja tarkoituksen elämälleen, se ei voi olla ihan kokonaan ohitettavissa olankohautuksella. Koska ihmiset saavat tarkoituksen hyvin monenlaisista järjestelmistä, hyvin monenlaisin perustein, niin emme voi kuitenkaan pitää henkilökohtaisen elämän tarkoituksen löytymistä totuuden takeena. Samoin kuin vakaan uskon ja luottamuksen määrä ei takaa sitä, että todellisuus on paljastanut itsensä satunnaiselle ohikulkijalle.

Useiden itämaisten filosofioiden perustana on tieto, joka määrittyy sen mukaan, mitä se tieto saa aikaan yksilössä. Jos on lukenut, että hauki on kala, niin sen toistaminen, että hauki on kala, ei tee hauesta kalaa. Eikä se myöskään välttämättä tarkoita, että ymmärrämme, mikä on hauki, mikä on kala tai mitä tarkoittaa sellainen identifikaatio, jossa sanotaan, että jokin on jotain. Tavanomaisen ajattelun helmasynti voi olla juuri siinä, että pyrimme määrittelemään liian hanakasti erillisten asioiden yhtäläisyyttä. Hedelmällisempää voisi olla sen luonnehdinta, miten erilliset asiat liittyvät toisiinsa ja siten muodostavat kokonaisuuden.

Itämainen metafyysinen toteamus “Tat Tvam Asi” eli “Se sinä olet” käy hyvin “Hauki on kala” toteamuksesta siinä mielessä, että tavalla tai toisella joogafilosofian harjoittaja pyrkii ymmärtämään, mitä sanat tarkoittavat erillisinä objekteina ja mitä ne tarkoittavat yhdessä annetussa lauseessa. Ilman pyrkimystä ymmärtää, toteamus on vain imitoitu merkityksetön sanarimpsu.

Toisaalta joissain mantratraditiossa selitetään, että juuritavujen ja sanojen toistaminen, joiden merkitystä henkilö ei aluksi ymmärrä, voi silti johtaa meidät ajallaan ymmärrykseen. Sanat ja muodot itsessään ovat vaikuttavia todellisuuksia, ei pelkästään meidän ymmärrys niistä. Yhtä vähän kuin vähäinen ymmärryksemme siitä miten gravitaatio toimii, ei vaikuta siihen, että gravitaatio toimii. Tällainen analogia mantran ja gravitaation välillä on ymmärrettävä, muttei toki todista pelkästään imitoivan mantravaikutuksen puolesta.

Toinen analogia ymmärtää subjektiivisen tiedon merkitystä löytyy musiikista. Musiikin vaikutus ihmisen psyykeen on kieltämätön fakta, mutta koska se on tekemisissä juuri psyykeen kanssa, ovat vaikutukset vahvasti yksilösidonnaisia. Sen toimivuus on kategorisesti erilaista kuin fysiikan peruslakien vaikutukset. Tämän takia jotkut viehtyvät fysiikasta enemmän, koska se antaa ihmiselle tunteen, että hän on tekemisissä perustavanlaatuisten, kaikkia koskevien mitattavien voimien kanssa. Musiikissa on voimaa, mutta erityylinen musiikki resonoi erityylisten ihmisten sisäisen kaikukopan kanssa. Gravitaatiossa taas ei ole tyylisuuntia, eikä sitä pääse pakoon pelkällä radiokanavan vaihtamisella.

Tämä voisi olla myös yksi tarkentava määre tiedolle. Se vaikuttaa kaikkeen, selittää kaiken ja koskee kaikkia, uskoi siihen tai ei. Kaiken yhtenäistävä teoria.

Tieto itsestä

Joogafilosofiassa “Se sinä olet” lauseen on tarkoitus kääntää harjoittajan huomio sisäänpäin miettimään, mitä ja keitä me itseasiassa olemme. Erään tunnetun intialaisen opettajan, Ramana Maharshin (1879 – 1950) kautta tiedämme ehkä parhaiten tällaisen sisäänpäinkääntymisen harjoituksen, jossa yksinkertaisesti lannistumatta kysymme itseltämme “Kuka minä olen?”

Itse-kyselyn (sanskr. vichara) katsotaan vievän ihmisen yksinkertaisinta mahdollista tietä tosi tietoon, joka on omakohtainen tieto itsestä tai sen (sanskr. tat) luonteesta. Jossain määrin tämä on samaa kuin nykyaikainen tietoisuuden tutkimus, joka yrittää selvittää, miten itsetietoisuus syntyy ja mitä tietoisuus todellisuudessa on. Mutta sillä pienellä kulmaerolla, että henkilökohtaisessa tutkimuksessa on tarkoitus itse sisäisesti tajuta, mitä itsetietoisuus on. Kokemus tai oivallus tästä asiasta olisi tosi tietoa juuri siinä mielessä, että se on tietoa (sanskr. jnana), joka poistaa harhaisen käsityksen maailmasta ja itsestämme.

Tämä on itseasiassa pitkään ollut oma henkilökohtainen suosikkini tiedon määritelmälle. Se on jossain määrin myös gnostilaisuuden määritelmä tiedolle. Suuri osa tuntemaamme gnostilaisuutta perustuu heidän ritualistisen ja käsitteellisen järjestelmän kirjallisille kuvailuille, silloinkin gnostilaisuutta harhaoppisena pitävien varhaisten kirkonisien kautta. Vain murto-osa tutkimuksista on paneutunut irrottamaan tästä pintakerroksesta tietoisuuteen ja minuuteen liittyviä gnostilaisia käsityksiä. Muun muassa toisella vuosisadalla harhaoppiseksi julistettu arabialainen gnostikko Momoimus kirjoittaa:

Etsi Häntä ottamalla itsesi lähtökohdaksi. Opi, kuka on sinun sisälläsi, joka omii kaiken itselleen ja sanoo: ‘Minun Jumalani, minun mieleni, minun ajatukseni, minun sieluni, minun ruumiini. Jos tutkit näitä tarkasti, löydät Hänet, ykseyden ja moninaisuuden itsestäsi.’

Gnosis sanan tiedetään itseasiassa juontuvan protoindoeurooppalaisesta gna / jna tavusta, josta myös englannin kielen gum ja clue (suom. kumi ja liima) sekä yoke (suom. ies) sanat juontuvat, mahdollisesti jopa suomalainen neuvo-sana (eng. know). Ies on vankkurien puinen niskan yläpuolelle sijoitettava osa, joka liittää härät yhteen. Englannin yoke ja religion-sanat palautuvat siis etymologisesti yhteisen tavun kautta yoga-sanaan tarkoittaen yhdistymistä. Kulttuurituottaja, säveltäjä-muusikko Mauri Lehtovirta on avannut tätä aihetta omaperäisellä tavalla Jeesuksen joogaa käsittelevissä luennoissa ja kirjoituksissa. Viittaapa Mauri kirjassaan myös siihen mahdollisuuteen, että suomen kielen sana joka toimii indefiniitti- ja relatiivipronominina sanojen viittauskohdistajina eli joogan tavoin yhteenliittäjänä, esimerkiksi tapauksissa jok’ikisen, joka ainoa, se-joka,…

Voisimme lähteä siitä, että gnosis eli tieto on jotain, joka liittää ihmisen johonkin varsin pysyvästi ja funktionaalisesti. Se ei ole vain oivallus tai staattinen tiedon palanen tai looginen johtopäätös. Niitä yhtään vähättelemättä, koska voihan olla, että tämä niin kiihkeästi kaivattu tieto vaatii useiden eri tiedon muotojen jonkinlaisen synteesin. Se on mahdollisesti esitettävissä symbolein (kreik. semaion), järkevästi (kreik. logos), moraalisin ohjein (kreik. ethos), samoin kuin sen aiheuttama tunnereaktio (kreik. pathos) voi padot avatessaan aiheuttaa aivomyrskyn, joka muuttaa pysyvästi tapaamme ajatella ja käsittää maailmaa. Tarvitaan vain aatosta, eetosta ja paatosta sekä hiukan semantiikkaa.

Painopiste on henkilökohtaisella kokemuksella ja tiedolla, jolla on välitön vaikutus siihen, mitä ja miten teemme. Tämä tieto voi avautua asteittain tai yhtäkkiä, riippumatta henkilön historiasta tai se voi avautua järjestelmällisen johdonmukaisen harjoittelun tuloksena. Niin idässä kuin lännessä yksi suuria kiistakapuloita eri koulukunnissa on se, mikä rooli ihmisen tekemisellä ja tekemättä jättämisellä on tässä itsetutkiskelussa, jonka päämääränä on valaistuminen tai vapautuminen. Lännessä elämänfilosofia-käsite kuvaa sitä pohdintaa, miten ihmisen tulisi elää.

Mutta riittääkö itseoivaltava tietoisuus kattamaan kaipaamani tiedon määritelmän? Toisin sanoen, aiheuttaako se jonkin niin oleellisen erilaisen ymmärryksen elämästä, että sitä kannattaa tavoitella? Jos itseoivallus on zeniläisesti ilmaisten samaa kuin “jatkaisi halkojen hakkaamista ja veden kantamista”, niin itseoivalluksen merkitysarvo ei juuri eroa mistään muusta yhdentekevästä, jolloin luonnollisesti itseoivalluksen tavoittelussa ei ole paljon mieltä. Mikä tahansa oivallus, joka aiheuttaisi seesteisyyden tunteen syntymisen, kävisi tällaisesta tiedosta.

Suuri osa intialaista filosofiaa antaa hiukan toisenlaisia osviittoja sille, mitä itseoivallus oikeastaan on. Monet koulukunnat luettelevat ison liudan erilaisia ominaisuuksia ja merkkejä siitä, milloin ihminen toisaalta itse tietää, ja toisaalta milloin muutkin voivat tietää henkilön saavuttaneen tosi tiedon, etsimisen päämäärän. Osa kriteereistä on luonnollisia rakkauden, myötätunnon ja onnellisuuden merkkejä, mutta osa yliluonnollisia taitoja ja kykyjä, joilla voidaan manipuloida fyysistä ainetta, suorittaa yli-inhimillisiä tekoja, kokea näkymätöntä maailmaa ja sen syyseuraussuhteita niin, että aikariippumaton henkilökohtaisten ja globaalien yksityiskohtien ennaltatietäminen tulee mahdolliseksi.

Ongelmana uskonnollisten traditioiden tiedon käsityksessä on se, että joskus eettiset ja rituaaliset vaatimukset ovat niin korkeat ja monimutkaiset, että vaatimuksilla käytännössä suljetaan jokainen tavallinen inhimillinen olento tiedon ja pelastuksen ulkopuolelle. Uskonnollisten standardien nurja puoli on siinä, että jos emme ole saavuttaneet tietoa, niin se johtuu vain siitä, että emme ole osanneet noudattaa ohjelmaa tarpeeksi tarkkaan. Ihminen voi huomata pahimmillaan vasta kymmenien vuosien jälkeen suorittaneensa mahdotonta tehtävää.

Vastalääkkeeksi tähän on kehittynyt armon ja yliluonnollisen vaikuttamisen käsitteet tai äärettömän pitkät ihmiskunnan kehitysaikakaudet. Siihen asti, kunnes loputtoman pitkät kehityksen rattaat on läpikäyty, joudumme vain uskomaan ja luottamaan siihen, mitä pidämme itsellemme perusteltuna tietona. Näin tieto evätään meiltä, ainakin väliaikaisesti, toiselta puolen idän ritualismilla ja toiselta puolen lännen rationalismilla.

EPILOGI

Tiedonjanon oikeutus

Yksi viimeisistä kysymyksistäni on tietysti se, että onko kaipaamaani tietoa lopulta edes olemassa? Olenko tietotapahtumassa tullut luoneeksi tiedosta sellaisen abstraktin käsitteen, jolle ei oikeasti ole todellisuuden vastinetta?

Jospa meihin on istutettu fysiologis-psykologisia kaipuita, sellaisia joihin ei ole edes olemassa mitään lopullista vastinetta. Kaipuun kohde voisi olla paljon romanttisempi, kuten rakkauden tai parisielun kaipuu, joka täyttäisi elämän tarkoituksen ja tehtävän. Tai kaipuu voisi kohdistua vaarallisiin tilanteisiin, joita esimerkiksi extremeurheilija pyrkii täyttämään seikkailuillaan, hyppiessään laskuvarjolla alas pilvien reunoilta.

Yksi lähestymistapa on se, että sisäinen tyhjiö ja kaipuu saa meidät täyttämään sen luonnon pakosta jollain. Toisille, aika useille se on alkoholi ja huumeet, huumaantuminen monin eri variaatioin. Uskontojen mukaan kyse on ihmisen luontaisesta jumalkaipuusta, josta ei valitettavasti pääse eroon maallisin keinoin. Mystikkojen mielestä siitä pääsee eroon vain humaltumalla Jumalasta!

Tiedon kanssa törmätään usein kysymykseen siitä, mikä tiedon käytännöllinen arvo ja hyöty on ihmiselle itselleen, yhteisölle ja koko ihmiskunnalle. Maailmaa ovat aina ravistelleet erilaiset elossapysymiseen liittyvät ongelmat, kuten sairaudet, nälänhätä, katastrofit, ilmastonmuutos, syntyvyyden säätely, muuttoliikkeet ja toisaalta ihmisarvoihin ja elämänlaatuun liittyvät ongelmat, kuten vaurauden jakautuminen, itsensä vapaa ilmaiseminen, ideologioiden leviäminen muutamia vain mainitakseni. Pystyykö tieto ratkaisemaan näitä ongelmia?

Osa tiedon käytön kohteista on hyvinkin konkreettisia liittyen mesokosmokseen eli ihmisen luonnollisen aistimisen tasoon. Osa tiedosta näyttää liittyvän mikro- ja makrokosmisiin näkymiin, joilla ei tunnu olevan välitöntä vaikutusta siihen miten elämme. Suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan hyödyntämisellä ei myöskään aluksi näyttänyt olevan muuta merkitystä kuin loputtoman tiedonjanon ja uteliaisuuden tyydyttäminen. Nykyään tiedämme, miten ne ovat integroituneet erottamattomaksi osaksi teknistä kehitystämme, niin hyvässä kuin pahassa.

Stephen Hawking, eräs aikamme tunnetuimmista tiedemiehistä ottaa asiaan kantaa kirjansa ”Ajan lyhyt historia” ensimmäisessä luvussa seuraavalla tavalla:

Täydellisen yhtenäisteorian keksiminen ei ehkä edistä oman lajimme selviytymistä. Mahdollisesti se ei edes muuta elintapojamme, mutta kautta historian ihminen on halunnut panna havaintonsa järjestykseen ja yrittänyt saada selville maailmaa säätelevän järjestyksen. Me haluamme saada tietää, miksi olemme täällä ja mistä olemme tulleet. Ihmisen perusolemukseen kuuluva uteliaisuus on riittävä syy jatkaa etsimistä.

Ihmisen olisi syytä olla nöyrä ja kuuntelevainen kaiken tiedon kanssa, oli se sitten henkilökohtaista uskomus-tietoa tai järjellä ja tarkoilla instrumenteilla yhteisesti todennettua tietoa. Higgsin hiukkasen ja gravitaatioaaltojen paikantamisen hyöty on epäselvää tavalliselle ihmiselle. Kaikki emme tule jokapäiväisessä elämässä koskaan hyödyntämään pitkälle jalostettua tietoa, saati ymmärtämään sitä. Mutta tuntemattoman edessä, niin pieni kuin suurikin ovat samanarvoisia.

Idän vuosituhansien aikana kehittynyttä mielen psykologian viitekehystä ja länsimaisen filosofian tietoteorian viitekehystä vain harva on uskaltanut lähteä integroimaan. Huomaan kuitenkin itse tehneeni sitä lähes koko jälkimmäisen puoliskon elämästäni. Siksi ihmettelen, että idän ja lännen tietoteorian perinpohjaista selvitystä ja synteesiä ei ole juuri kukaan yrittänyt. Voi toki olla, että Googlen hakukonealgoritmiikka on luonut ympärilleni kuplan, enkä ole päässyt näkemään asioiden oikeaa tilaa.

Tietoteoriaa käsittelevät suomalaiset Progradu-työt viimeiseltä kahdeltakymmeneltä vuosikymmeneltä näyttävät kuitenkin puhuvan selvää kieltä. Vain muutamat niistä, kuten Marko Mikkilän “Tietoisuuden tasot ja tietoisuustaidot Platonista transmoderniin aikaan” ja Mikko-Pekka Väänäsen “Advaita vedāntan monismi ja mystiikka” hiukan koskettelevat synteesiä. Idän pramāna-oppi (suomeksi tiedon lähde-, todistusoppi) on oikeasti valtavan monimuotoinen ja siksi antaisi tasapuoliselle vertailulle todella hedelmälliset lähtökohdat. Tämä on siksikin outoa, koska viittaahan yksi maailman vanhimman intialaisten pyhien kirjojen kokoelman nimi eli Vedat itsessään jo tietoon.

Suuri osa tietoteorian tutkijoista kirjojen ja tutkielmien johdattelevissa teksteissä myöntää keskittyvänsä vain länsimaiseen traditioon. Eikä kumma, sillä ne, jotka ovat pyrkineet luomaan synteesiä idän ja lännen traditioiden tietokäsityksistä, yleensä kohtaavat suhteettoman suurta akateemista vastarintaa. Esimerkkeinä vaikka transmodernia suuntausta edustavat Enrique Dussel ja Ken Wilber. Samoin uusi ja vanha laitetaan ehdoin tahdoin vastapuolille, joita ei saisi sekoittaa toisiinsa. Rohkeutta se vaatii, jatkuvaa annetun ja otetun tiedon arviointia. Wilber kirjoittaa:

Integraalinäkemys sisältää pyrkimyksen ottaa molempien, antiikin ja modernin maailmojen parhaat puolet. Mutta se vaatii kriittistä asennetta, joka on valmis hylkäämään epäröimättä myös molempien huonoimmat puolet.

Wilber on myös todennut, että “Kukaan ei voi olla 100% väärässä koko aikaa kaikissa asioissa.” Tästä rohkaistuneena sain sittenkin jatkettua loppuun tämän tiedon luonnetta käsittelevän esseeni. Olen jättänyt omaelämäkerrallisesta osuudesta pois ikävuodet 26 – 43, koska tiedon lonkerot ulottuvat sinä aikana niin moneen suuntaan niin moninaisina, etten rehellisesti sanottuna pysty tekemään siitä vielä selkokielistä yhteenvetoa. Tarkoituksenani on ollut esitellä vain alkulähtökohdat tavalle, jolla käsittelen tietoa nykyään. Valmiiksi testattavaksi tietoteoriaksi tästä ei vielä ole, mutta ehkä hahmotelmaksi siitä, mitä se voisi tulevaisuudessa sisältää.

Jollain tavalla tietoteorian pitäisi pystyä selittämään uskonnollis-filosofis-tieteellis-teknilliseltä kannalta tietokäsityksen jatkumo ja muuntuma. Ykseysoppiin perustuvilla henkisillä traditioilla on taipumus unohtaa kehityksen ja muutoksen merkitys. Tämä perustuu siihen, että sellaisten traditioiden mukaan kaikki tieto on jo kerran muinaisuudessa ollut olemassa, eikä ihmisillä ole varsinaisesti mitään uutta löydettävää. Vasta renessanssin ajatteluun mahtui se mahdollisuus, että ehkä voimme oppia ja ymmärtää maailmasta jotain uutta, mitä varhaisemmat sivilisaatiot eivät ole ymmärtäneet. Toisaalta muinaisen tiedon ja viisaustradition aliarvioiminen voi myös johtaa meidät harhaan. Aristoteleen logiikan lopputulos oli nimenomaan uusi päätelmä. Renessanssin aikaan ehkä vain uudelleen löydettiin ja työstettiin antiikin oivalluksia.

Näiden kahden ajattelutavan, antiikin ja modernin, yhteenliittäminen ei kuitenkaan ole tavatonta eikä täysin ennenkuulumatonta. Muun muassa J. W. Goethe vaikuttaa keksineen ratkaisun näennäisen ykseyden ja eroavaisuuden välille aforismissaan “Kaikki on yhtä, kaikki on epäyhtenäistä.”

Kaikki on uutta, kaikki on vanhaa. Tämän oivalluksen pohjalta tietoteoriaa on helpompi jatkaa kuvailemaan sitä, miten asiat toimivat sen sijaan, että se yrittäisi määritellä mitä asiat ovat. Olisikin mielenkiintoista tutkia, kuinka pitkälle Leibnizin perenniaalinen eli ikiaikainen filosofia on sisäistänyt tiedon funktionaalisen luonteen sen sijaan, että se vain listaisi tiedon eri staattisia ominaisuuksia. Samoin kiintoisaa olisi nähdä, kestääkö Leibnizistä alkunsa saanut argumentaatio antrooppisen prinsiipin puolesta aina sen lopulliseen versioon asti, jossa universumi / kosmos on luotu tiedon syntymistä ja sen säilyttämistä varten.

Syyskuussa vuonna 1997 Jyväskylän Yliopiston propedeuttisella (suom. valmisteleva, johdatteleva) filosofian kurssilla saimme tehtäväksi kirjoittaa esseen ja pitämään päiväkirjaa opinnoista. Aiheena oli se, mitä ymmärrän filosofialla ja missä sen rajat kulkevat. Kirjoitin silloin 22-vuotiaana hyvin idealistisesti, kuten ymmärtääkseni suurin osa meistä siinä iässä voisi kirjoittaa:

Sydäntäni lähellä on aina ollut elämänkatsomuksen filosofia ja olenkin tähän asti ollut kiinnostuneempi antiikin ja keskiajan filosofeista. Meidän päivinämme filosofinen käsitemaailma on viety niin pitkälle, että tavallisen ihmisen ei voi edes olettaa kiinnostuvan filosofiasta. Sofia sanana vie sydämeen, kun taas logia kuljettaa minut aivoihin. Jos ymmärrämme filosofian vain ihmisjärjen logiikaksi, niin tulee raja luullakseni vastaan hyvinkin pian. Kun ymmärrämme filosofian tarkoittavan koko mikro- ja makrokosmisen maailmankaikkeuden käsittävää ihmettelyä, niin rajat ovat ikuisuudessa. Filosofin täytyy ymmärtää niin ihmisjärjen kuin maailmankaikkeuden logiikan merkitys, jonka jälkimmäisen edessä hän usein seisoo hiljaa. Filosofina minun pitäisi ymmärtää niin itää kuin länttä, niin atomia kuin kosmosta, niin logiikkaa kuin sofiaa.

Nautin suuresti siitä, että elämänfilosofia kurssin esseekirjoittamisessa ei ollut faktojen ulkoamuistamispaineita. Luentopäiväkirjan mukaan minut yllätti myös se, miten elämänläheisesti ja sisäisellä palolla keskustelu lopulta soljui tunneilla. Muun muassa kaivossa asuva sammakko ja meressä asuva sammakko-vertausta käytettiin tiedon välittämisen ja ymmärtämisen ongelman hahmottamiseen.

Käsitteiden kanssa painimisesta ja ymmärtämisen edellytyksistä johtuva itsenäisen ajattelun aivotuska tuntui koskettavan kaikkia kurssilla olleita. Kysyin, että voiko ajatuksia tuottaa ilman reagointia maailmaan, olisivatko kärsivällisyys, rauhallisuus ja mielenmaltti kriteereitä itsenäiselle ajattelulle? Onko itsenäisessä ajattelussa kyse enemmän ajattelun laadusta ja luonteesta kuin siitä, mihin ajattelu kohdistuu? Mietimme silloin kurssilla, että ehkä järki ei ymmärrä merkityksiä, vaan puhdas sydän on valmiutta ottaa vastaan tietoa tai viisautta yli sanojen ja järkeilyn.

Metafyysinen ja elämänfilosofinen ajattelu väistyi 1800-luvulta lähtien materialistisemman ajattelun tieltä ainakin tieteessä. Samanlaisen vaikutelman sai myös käymälläni kurssilla. Elämänfilosofinen pohdinta kuului johdanto-osaan ja kahvipöytiin. Varsinainen erikoistuminen tapahtui logiikan ja tieto-opin suunnilla, tieteenfilosofiassa. Nämä erikoistumisen alat palvelevat parhaiten tämän hetken teknoyhteiskuntaa, niihin virtaa eniten rahallista tukea.

1900-luvun alussa sielutieteessä mainittu ja minua hiukan huvittanut ”itsevaarinotto” eli ihmisen sisäiseen minään ja sen toimintoihin kohdistuva empirismi on sekin poistettu filosofiasta. Jäljelle jää kysymys, että miksi nykyajan akateeminen filosofia yleensäkään käyttää enää filosofia-termiä? Onko kyse käsitteen sisällön merkityksen tietoisesta muuttamisesta vai instituution kykenemättömyydestä ja haluttomuudesta löytää uusia kuvaavampia ja tarkempia termejä nykyfilosofialle? Vai onko kyse siitä, kuka saa pitää niin vanhan ja arvovaltaisen termin itsellään? Kuka lopulta omistaa termin, onko jollain siihen yksinoikeus?

Ludwig Wittgensteinin lausuma ”Siitä, mistä emme voi tietää, on vaiettava” oli tullut kuin Raamatusta otetuksi hokemaksi, jolla yritettiin vaientaa kaikenlainen keskustelu jo ensimetreillä. Mistä tiedämme, mitä emme voi tietää? Käymäni kurssin luennoitsijan mukaan esimerkiksi jälleensyntymisopista voidaan tehdä niin paljon erilaisia tulkintoja, ettei sen pohtiminen ole mielekästä. Kirjoitin päiväkirjaani, että ennakkoluuloton tutkija ja viisauden rakastaja ei voi jättää edes tällaisia kysymyksiä käsittelemättä, niin vaikeita kuin ne aluksi ovatkin selvitettäväksi. Filosofin täytyy kohdistaa rajalliset ajatuksensa kohti äärettömiä asioita. Metafyysinen, metaforinen ja matemaattinen pohdinta voi tehdä jopa ajattomasta ja äärettömästä hiukan ymmärrettävämpää.

Huomasin lopulta, että akateemiselta ja varsinkin filosofian alalta olisi vaikea löytää töitä ja sitä kautta sopeutua yhteiskunnan työtätekevälle sektorille. Kuulen tästä samasta ongelmasta 22 vuotta myöhemmin edelleen ja yhtenään rekrytointialan keskiössä reilun tusinan vuosia nyt eläneenä. On kuin kohtalon ironiaa, että lopulta päädyin ohjelmoijaksi soveltamaan korkeamman asteen funktioiden ja logiikan sääntöjä tietojenkäsittelyn ammattilaisena.

Työelämään integroitumisella ja laaja-alaisuudella on ollut se suotuisa vaikutus, että olen voinut luoda yhteyden mitä erilaisimpiin ihmisyhteisöihin ja yrittää ymmärtää mitä erilaisimpia tapoja elää ja ajatella. Samalla tämä laajalle alalle levittäytyminen on kuitenkin hidastanut syventymisprosessia esimerkiksi filosofisiin kysymyksiin siinä mielessä, että en ole ehtinyt kehittämään filosofista ajatteluani siinä määrin kuin ehkä olisin kyennyt, jos olisin sitä tieteellisessä tai akateemisessa ympäristössä kehittänyt. Onneksi mikään ei estä tekemästä itsetutkimusta ja siihen pohjautuvaa elämänfilosofiaa arkisen elämän tapahtumien kautta, jossa jokainen ihminen on opettaja ja oppilas, jossa Elämä on suuren tärinän aiheuttaja, Magister eli Mestari.

Suuntani tiedon tiellä on muuttunut, tarinani on yhä kesken. Edelleen se tuntuu ja muistuttaa jännitykseltään minua alkuajoista, pienen pojan varjoa hoippuvaa ja janoista. Mitä suurempi on haaste, sitä mielenkiintoisemmaksi siihen vastaaminen käy.

Uskallan epäillä, uskallan kysyä, uskallan sanoa.
Löydän virtoja, löydän kaluttuja luita.
Astun tiettömiä teitä, astun tallaamattomia polkuja.
Ehkä lumi peittää edellä käyneiden jäljet.
Tuo lohtua luovuudelle.
Näyttää, että tällä hetkellä tässä tilassa ei ole ketään muita.
Samalla tuntuu, että siellä on kaikki.
Olen varma, että ajatusmyrsky on huomenna ohi.

 


Linkkejä ja lähteitä

Tarkemmat viidessä erillisessä blog ja podcast-julkaisussa käytetyt Tiedon luonnetesti-esseen viitteet löydät Tiedon luonnetesti PDF-tiedostosta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this:
search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close