Hypermoderni ihminen Kaikkeuden keskellä (episodi 21)

Lähestyn tämänkertaista aihetta oman työelämän toimenkuvan kautta. Tämä lyhyt essee kertoo postmodernista, totuudenjälkeisyydestä, myyteistä ja muutoksesta. Samalla esitän ja jätän avoimeksi kysymyksiä siitä, millä tavalla henkisten järjestöjen ja henkisen tien kulkijan pitäisi suhtautua tämän päivän kysymyksiin tiedosta, tieteestä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta.

Ei ole tiukkaa eroa sillä, mikä on todellista ja mikä epätodellista, eikä sen välillä mikä on tosi ja mikä on väärä. Asia ei välttämättä ole joko tosi tai väärä, se voi olla sekä totta että väärin.
– Nobel-kirjailija Harold Pinter

Johdanto

Olen toiminut vanhempana ohjelmistoasiantuntijana ja ohjelmoijana viimeiset 13 vuotta rekrytointialan yrityksessä Pasilassa, 14 vuotta multimediayrittäjänä, 3 vuotta Applen tietokoneiden korjaajana ja myyjänä Jyväskylässä, vielä nuorempana maatalouslomittajana ja mansikanpoimijana mitä tulee työhön ja elinkeinoon. Kun olin 11-vuotias, matkustin Kajaanista Ruotsiin Olofströmiin isäni ja veljeni luo, jossa hankin mansikanpoiminnasta saamillani ensimmäisillä kunnon kesätienesteillä Commodore 64 tietokoneen. Olympiamitallisti Ismo Falcin ohjaaman jousiammuntaharrasteen innoittamana ohjelmoin kuusnepalla graafisen jousiammuntapelin ensitöikseni.

Toiselta puolen olen harrastanut musiikkia siitä lähtien, kun hiukan varttuneempana 16-vuotiaana ostin kesällä Karttulassa tienatuilla mansikanpoimintarahoilla akustisen Landola-kitaran. Kävin peräti seitsemän vuoden ajan kesäisin mansikkatiloilla tienaamassa omaa käyttörahaa pikkuhiljaa laajeneville harrasteilleni. Yksi mieleenpainuvimpia vaiheita oli judokoulu Hyrynsalmella, jonne 6. danin huippuvalmentaja Harri Halttu (1950-2018) tuli ohjaamaan meitä nuoria tatamilattian vetovoiman saloihin.

Mielenkiinnon painopisteet ovat hiukan vaihdelleet eri ikäkausina, mutta jonkinlaisen henkisen etsinnän sisällä ne ovat kuitenkin aina pysyneet. Erityisesti kiinnostus matematiikkaan, arkeologiaan, museoihin ja niihin liittyvät matkat, kirjoittaminen ja viime aikoina oman podcast-ohjelman (mesokosmos.com) tuottaminen ovat olleet keskiössä. Kaikesta huolimatta, koen edelleen olevani vasta-alkaja useimmissa eri asioissa, kuten esimerkiksi tämänkertaisessa aiheessa.

Totuudenjälkeisyys

Termi “totuudenjälkeinen aika” on viimeisen kolmen vuoden aikana noussut käsitteeksi, jota ajan hermoilla elävä totuuden etsijä joutuu mielestäni pohtimaan huolellisesti. Termi lanseerattiin Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi 2016 – 2017. Termillä viitataan hypermodernismiin, jossa moderni, jopa postmoderni on jätetty taakse ja on siirrytty aivan omanlaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Viittaan hypermodernilla hiukan poikkeavasti siis postmodernia jatkavaan, postpostmoderniin aikakauteen, aivan nykyhetkeen yltäviin aatteellisiin kulttuurin ja maailmankuvan arvomuutoksiin.

Perinteiset hierarkkiset rakenteet instituutioissa ovat murtuneet. Tilalle ovat tulleet enemmän tai vähemmän itsenäisesti toimivien yksilöiden verkostot. Tässä sirpaleisessa kentässä jokaisen ihmisen on mahdollista olla asiantuntija. Yrityksissä koulutus ei enää määrittele työntekijän titteliä vaan työntekijä voi itse määritellä työnimikkeensä toimenkuvan ja mieltymysten mukaisesti. Lisäksi, jos kantti kestää, hypermoderni ihminen saa julkisessa keskustelussa väittää vapaasti mitä hän haluaa “just because!”

Oxford Dictionaryn mukaan totuudenjälkeisyys tarkoittaa sitä, että tieto vaikuttaa vähemmän julkisen mielipiteen muodostumiseen kuin henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet. Tässä ilmapiirissä eläinvideot ja tieteelliset artikkelit kamppailevat tasapäisesti vaikuttavuusarvosta eli huomion saamisesta samassa tiedon virrassa. Ennen uutiset tulivat omasta tuutista, tieteen tulokset julkaistiin omassa foorumissa, musiikki omalta radiokanavalta, luonto-ohjelmille ja lasten ohjelmille oli omat lokeronsa. Nyt katsomme tätä kaikkea samasta kosketusherkän älykännykän lasi-ikkunasta, joka kulkee mukanamme ruokapöydästä, jopa suihkusta kaukaisimpiin erämaihin ja maailmanympärimatkoille. Epäonnisille kurkottelijoille kännykkä on koitunut kohtaloksi vesiputousten ja pilvenpiirtäjien reunalla, mutta vastaavasti jotkut ovat pelastuneet kännykän pysäytettyä luodin kuolemaa kylvävien terroristien viimeaikaisissa kohtaamisissa.

Ihmisillä on aina saanut olla mielipiteitä, mutta julkisuuteen ne ovat aiemmin päässeet vain tietyissä isoissa foorumeissa, suurten mediatalojen hallitsemissa televisiossa ja radiossa. Niihin on kutsuttu rajatusti ja harkitusti vain tiettyjä asiantuntijoita, professoreita ja tiedon vartijoita. Nykyään jokainen tarpeeksi itsevarma ja karismaattinen henkilö kelpaa tähän rooliin, koska ymmärretään, että tiedolla sinänsä ei ole merkitystä. Merkitys tulee henkilön ja tapahtuman vaikuttavuudesta, ihmissuhteista. Ennen mediatalojen varjelemat televisiokanavat ovat muuttuneet ilmaisiksi blogi-, Instagram- ja YouTube-kanaviksi.

Karkeasti ottaen totuudenjälkeisellä ajalla viitataan siihen, että tunteet, joskus suoranaiset valheet tai täysin tarkistamattomat taustatiedot ohittavat faktat julkisessa keskustelussa. Kyse on pitkälti politiikasta ja mediakentästä, mutta jotkut ajattelijat ovat luoneet filosofisen totuudenjälkeisyys-termin kuvaamaan laajemminkin ajan henkeä. Onko siinä kysymys vain kommunikointitavoista ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta vai mahdollisesti suuremmasta aikakausien vaihtumisen merkistä?

Virtuaalisessa virrassa

Facebookin kehittäjät ovat tutkineet viestien tykkäyksistä saatavia aivoissa tapahtuvia sähkökemiallisia impulsseja ja huomanneet, että niiden vaikutusmekanismi on täsmälleen sama kuin huumeiden käyttöä seuraavalla addiktiolla. Tätä tietoa on käytetty hyväksi niin, että käyttäjille pyritään löytämään mahdollisimman suurta nautintoa tuottava tapa esittää viestejä, kuvia, niiden tykkäyksiä ja jakamisia. Ihmiset on saatu kiintymään enemmän tykkäyksiä kuvaaviin lukuihin kuin etsimään tietoa, lukemaan ja sisäistämään sitä. Jälkimmäinen on tuhat kertaa työläämpi, hikisempi ja raskaampi tie. Ero on kuin liukuportailla nousu ostoskeskukseen verrattuna maratonjuoksuun vuoristossa.

Sosiaalisen median sovellusten ensimmäinen tehtävä on saada käyttäjä kiinni syötevirtaan, jossa kulutetaan aikaa ja hypitään videosta ja uutisjutusta toiseen mahdollisimman pitkään. Henkilö tyydyttyy ja turtuu mielikuvavirrassa niin, että hänelle ei jää aikaa eikä voimia arvioida tiedon paikkansapitävyyttä. Olen itsekin jokusen kerran narahtanut jakaessani linkkejä pikaviestimissä. Sillä kertaa tarkkaavaisemmat kaverini ovat huomauttaneet, että sivustoihin viittaavien linkkien lopullinen päämäärä ja motiivi on ollut suorastaan huijaus. Arkielämän nopeassa sykkeessä on helpompi reagoida kuin rekisteröidä. Meidän olisi syytä tutkia taustat, pohtia ja jakaa vasta sitten.

90-luvun alussa hyperlinkit eli sivulta toiselle vievät klikattavat tekstit kuljettivat käyttäjää tiedon valtameressä. Nykyään se on vanhanaikaista. Tekstit, kuvat ja videot latautuvat kännykän näyttöä scrollatessa ja pyyhkäistäessä sivusuuntiin, nipistäen ja laajentaen etusormi-peukalo-otetta, tuota ainoaa meidät apinoista erottavaa kädenliikettä. Liike on niin ekonominen ja luonteva, että sen pystyy tekemään pieni lapsikin. Tällä tavalla tunnepohjainen ehdollistaminen on viety huippuunsa teknologisessa ympäristössä.

Kaikkein parasta olisi, jos meidän ei tarvitsisi tehdä itse mitään vaan haluamamme ja keräämämme tieto vaihtuisi automaattisesti edessämme. Tästä käytetään termejä tietokupla ja internetin henkilökohtainen kaikukammio. Olemme rakentaneet egon ympärille virtuaalisen jatkeen, sosiaalisen median syötevirrat, jotka värikkään ja eläväisen auran tavoin laajentavat kosketuspintaamme mielikuvien maailmaan. Samalla kamppailemme yliluottamus- ja vahvistusharhojen kanssa.

Emme myöskään siedä sitä, jos joku muu postittaa meidän aikajanalle sisältöä, joka ei ole mieleemme. Koska onhan meillä oikeus luoda oma todellisuutemme. Me olemme joka tapauksessa oman itsemme luojia. Näin olen itsekin usein toistellut. Mutta voiko oman tiedon sfäärin ja uutisjanan luominen tehdä meistä turhan herkkähipiäisiä, yksipuolisia ja rajoittuneita perehtymään ja ymmärtämään muiden näkökulmia? Mikä on saanut meidät niin kireiksi ja herkiksi reagoimaan kaikkeen, jopa virtuaalisiin uhkiin ja henkilökohtaisiin tilan loukkauksiin? Vai olemme aina olleet sellaisia?

Teknologiayritykset ovat huomanneet tämän ja tietysti käyttävät tilannetta hyödyksi. Viime vuonna (2018) ilmestyneessä “Totuuden jälkeen”-kirjassa käydään läpi totuudenjälkeisyyden teemaa yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä näkökulmasta. Siinä kirjoitetaan muun muassa:

Uuden mediakentän portinvartijoina toimivat algoritmit, jotka muokkaavat jokaiselle kuluttajalle personoidun paketin sosiaalisen median uutispaketista perustuen hänen aiempaan käyttäytymiseen. Ihmiset eivät täten enää törmää sisältöihin ja näkökulmiin, joita he eivät ole itse valinneet ja tällaisen kuplautumisen synnyttämä heimoutuminen voi kasvaa niin suureksi, että yhteiskunnallinen keskustelu itsessään vaikeutuu ja oman ryhmän ulkopuoliset ihmiset aletaan nähdään vieraina.

Syntyy nurkkakuntia, marginaaleja, jotka saavat tukensa vertaisiltaan ja voivat elää suhteellisen makoisasti ja onnellisina omissa oloissaan. Toisaalta keskustelu kärjistyy helposti, kun se joutuu kosketuksiin toisen kaikukammion kanssa. Internetin viestejä ylitsepursuavassa maailmassa keskitien maltilliset viestit eivät saa samanlaista huomiota kuin aggressiiviset, kannassaan jyrkät viestit. Syntyy kierre, jossa maltillisimmat keskustelijat vetäytyvät kokonaan pois. Jotkut muuten maltilliset keskustelijat ovat pakotetut kärjistämään sanomaansa ja julkinen keskustelu jyrkkenee äärilaidoille.

Ovatko algoritmit, portinvartijat, jotka päästävät läpi meidät erilaisiin tiedon saleihin samalla nykyaikaisia kynnyksenvartijoita? Ne ihastuttavat ja kauhistuttavat, saavat meidät polvilleen ja romahduksiin tiedon määrällä. Toisaalta ne saavat tuntemaan itseriittoisuutta ja ehdotonta varmuutta siitä, että olemme yhtä paljon oikeassa kuin muutkin, joskus jopa enemmän.

Tästä kaikesta voisi päätellä, että hypermodernina aikana olemme entistä enemmän vaistojen ja viettien vietävinä, yksinkertaistumme lähemmäksi porkkanaa ja keppiä tottelevaa eläintä. Mutta tosiasiassa tämän kaiken takana on tavattoman paljon tilastotieteilijöiden, matemaatikkojen ja tiedemiesten työtä, jota ei voi luokitella kevyeksi viihteeksi tai pinnalliseksi missioksi. Loppukäyttäjän näkökulmasta pitkälle spesialisoitunut tiede on valjastettu toteuttamaan hypermodernia ihannetta individuaalista, jolla on psykologisessa mielessä henkistyneitä tarpeita. Tarpeet ovat itsearvoisesti hyvät ja riittävät perusteluksi mihin tahansa toimintaan, joilla tarpeet voidaan tyydyttää.

Loppukädessä kaikki tämä on tietysti meidän luonnollisen biologisen koneiston hyväksikäyttöä. Kiintymysvietti, huolenpito ja tarve tulla hyväksytyksi ovat mitä luonnollisimpia psykofyysisiä toimintoja. Peukut, hymiöt ja sydänikonit. Samalla kun peukalo-alas ikoni on pidetty pois tietyistä sosiaalisen median alustoista, on siitä luotu tabu ja ääripää, jonka käyttämisestä aiheutuvat reaktiot pyyhkivät tsunamin lailla hermoverkostoamme. Hypermodernismiin ja totuudenjälkeisyyteen kuuluu, että eri osapuolet käyttävät näitä luontaisia toimintojamme hyväksi omien päämäärien ja tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tavoitteet ovat edelleen meidän aikana sekä hedonistiset että kapitalistiset. Sen suhteen aikakaudet eivät ole muuttunut. Tuskin pääsemme rahalla mittaamisesta mihinkään kovin nopeasti. Talenttien muuttaminen digitaaliseksi rahaksi, kryptovaluutaksi ei ole onnistunut ongelmitta, vaan siellä on ollut kätyreinä niin paljon nopean rahan tavoittelijoita ja alamaailman liikehdintää, että kapitalismin suistaminen raiteiltaan uusilla vaihdannan välineillä on ainakin tähän asti ollut utopiaa.

Maailmanpankit, joita yhtä hyvällä syyllä voidaan syyttää kaksinaamaisuudesta, ovat ehkä ainoa taho, joiden asemaa ei ole saatu kunnolla horjutettua. Kapitalismilla on vuosituhansien aikana rakennettu kallio aina sumerilaisista kaupunkivaltioista lähtien. Rahanvaihdantajärjestelmä on jopa vanhimpia uskontoja vanhempaa perua. Vain vehnän viljelyn keksimisellä on ollut yhtä suuri merkitys kaupungistumiseen.

Narkissos-myytissä kuvattu hedonismi on lähes yhtä vanha ideologia. Hädin tuskin oli kirjoitustaitoa vielä keksitty, kun jo kirjoitettiin Gilgamesh-eepoksessa näin:

Täytä vatsasi. Päivät ja yöt iloita saat. Anna valoisan ajan täyttyä riemulla. Tanssi ja musisoi vuorokauden ympäri… yksin nämä asiat olkoot ihmisen huolena.

Narkissos-myytissä 16-vuotias nuorukainen ojentautuu omaa kuvaansa kohti. Hän viehtyy kauneuteensa ja lopulta kuihtuu vuoristolammen rannalle. Kuolleen ruumiin paikalle kasvaa narsisseja. Mikä olisi täydellisempi toisinto myytistä kuin mitä moninaisempia selfie-tekniikkoja kehittelevä nykykulttuuri? Mihin suuntaan meidän pitäisi oikein ojentaa tuo peili? Narkissos-myytti varoittaa meitä egon itseensä kiertyvästä illuusiosta, kaiun lumosta, työntämään peilin poispäin itsestämme, mutta sen sijaan meidät on opetettu pitämään myyttejä vain keksittyinä satuina. Postmoderni tykkää tarinoista, mutta ei pidä niitä opetuksina.

Joka tapauksessa, tunneluontomme hyväksyminen on vielä suhteellisen humanistinen ja positiivinen näkökulma hypermodernismiin. Henkisissä liikkeissä pelkän järjen palvonnan ei ole koskaan sanottu riittävän, vaan sydämen ja järjen pitäisi yhdistyä ihmisessä. Sanotaan, että “ylemmän kolmion on laskeuduttava alempaan neliöön.”

Näen paljonkin yhteneväisyyksiä hypermodernismissa ja henkisissä liikkeissä. Edellinen vaikuttaa hyvältä suunnalta, jos se on seurausta vilpittömästä itsetuntemuksen parantamisesta eikä vain jatkoa omien sokeiden viettiensä järkiperäiseen selittelyyn. Henkistä tietoa on aina ollut vaikea selittää pelkällä järjellä ja sanoilla. Se aukenee paremmin intuitiolla ja mystiikalla.

Modernista postmoderniin

Totuudenjälkeisyys on laajempi ilmiö kuin pelkästään nykyisen poliittisen ja sosiaalisen maailmantilan kuvaus. Se ei ole syntynyt tyhjästä. Viime vuosisadan loppupuolta kuvatiin postmodernina aikakautena, jossa ehdottoman totuuden tilalle tuli totuuden suhteellisuus ja tarinoiden merkitys, niin sanotut narratiivit. Postmoderni on erityisesti taiteessa ja filosofiassa käytetty viitekehys.

Postmodernien filosofien, kuten Michel Foucault, Gilles Deleuze, Jean-François Lyotard, Jacques Derrida, Richard Rorty, käsitys totuudesta on kuitenkin huoliteltu, erittäin terävien ja laajakatseisten pohdintojen tulos, jota ei saisi ottaa liian kevyesti. Ehkä tässä on myös tapahtunut sitä ongelmatiikkaa, että syväluotaavat käsitteet on otettu poliittiseen viihdekäyttöön. Tällöin käsitteiden syvät merkitysverkot häviävät ja jäljelle jäävät vain sanat ja niistä välittömästi kumpuavat mielikuvat.

Postmodernia varhaisempaan moderniin aikakauteen, joka alkoi siis 1600-luvulta ja kesti 1900-luvulle, liittyi taas kritiikki Antiikin itsevaltiaisiin ajattelijoihin ja kirkon ylivaltaan. Kirjapainot rikkoivat katolisen kirkon tiedon monopolin 1500-luvulla. Tiede, yliopisto ja asiantuntijatyhteisöt valtasivat ja ottivat pikkuhiljaa kirkkoa vastaavan roolin seuraaviksi vuosisadoiksi sillä erotuksella, että roolin oli tarkoitus perustua järkeen eikä uskoon. Ihmiset alkoivat silloin luottamaan enemmän oman aikakautensa uusiin keksintöihin ja löytöihin.

Moderni aikakausi huipentui teolliseen vallankumoukseen, mutta tällöin idea totuudesta piti vielä itsepäisesti pintansa. Esimerkiksi matematiikassa Alfred N. Whitehead ja Bertrand Russell kirjoittivat 1910-luvulla massiivisen teoksen nimeltä “Principia Mathematica”, jolla pyrittiin todistamaan ehdottoman aukottomasti, miten matematiikka ja siihen nojautuva tiede oli täydellisin mahdollinen järjestelmä kuvaamaan todellisuutta. Uskottiin, että olisi mahdollista esittää loogisesti eli järjellisesti aukoton totuuden kuvaamisen menetelmä.

Myös henkisissä liikkeissä oli luettavissa, joissain ehkä yhä edelleen se ajatus, että totuus on lopulta kaikille sama. Se tulee ilmi esimerkiksi Teosofisen Seuran sinetistä, jossa lukee ”Satyan Nasti Paroo Dharmah” eli kuten se voidaan suomentaa: totuus / totuudellisuus on korkein uskonto / hyve. Useiden henkisten liikkeiden mukaan totuus on saavutettavissa henkilökohtaisin ponnistuksin, uhrauksin ja pätevien opettajien tai Jumalan tai Hänen asettaman välikäden avustuksella. Joka tapauksessa Totuus On.

Mutta postmodernismi, ainakin sellaisena kuin se yhteiskunnallisesti on otettu käyttöön, rikkoi myös tämän asetelman kokonaisvaltaisemmin kuin mikään muu skeptinen ideologia aiemmin. Kuin tähän johdatellen Friedrich Nietzsche sanoi, että ”Ei ole olemassa tosiasioita, on vain tulkintoja.” Itseasiassa tämän muutoksen sai aikaan tiede itse, mm. Albert Einsteinin kävelykaveri loogikko Kurt Gödel ja muutamat tietokoneiden ja ohjelmoinnin keksijät kuten Alan Turing, Alonzo Church, Haskell Curry ja William A. Howard.

Paradoksaalista ja ihmeellisintä tässä oli se, että samalla kun tämä tiedemiesten joukko pystyi todistamaan, että logiikka ja matematiikka ei voi olla täydellistä ja itsensätodistavaa yhtä aikaa, niin siitä seurasi samalla koko informaatioyhteiskunnan syntyminen. Aihetta rajusti yksinkertaistaen huomattiin, että ei voinut olla järkeen perustuvaa täydellistä totuutta. Vanha kunnon pyrrhoolainen antiikin skeptisismi jälleensyntyi postmodernismina.

Viime vuosisata teki tiedosta niin suhteellista, että nykyään ihmisen on vaarana joutua leimatuksi fundamentaali-kiihkouskovaiseksi, jos hän väittää, että totuus olisi yksi ja sama kaikille. Ei, vaan ajan hengen mukaan meidän pitää hyväksyä, että totuus ja tieto on suhteellista. Tämän väittämän vetovoiman voi tuntea hyvin Albert Einsteinin suhteellisuusteoriassa, kvanttimekaniikan pioneerin Werner Heisenbergin epävarmuusperiaatteessa ja venäläisen tilastotieteilijän ja matemaatikon Andrey Kolmogorovin todennäköisyysteorioissa.

Tiede on nähtävästi ollut vahviten vaikuttamassa siihen, että totuudesta on tullut niin suhteellinen kuin se nykyään on. Postmodernismiin kuuluu korkeintaan totuudenkaltaisuus, ei totuudenmukaisuus. Totuuden suhteellisuudesta on toki vielä matkaa siihen toteamukseen että kaikkien totuus olisi totta. Vuosisata sitten saattoi esimerkiksi olla relevanttia väitellä siitä, että oliko mustia aukkoja olemassa. Tänä päivänä, kun mustan aukon reunarinkula on saatu kuvattua, ei voida enää hyväksyä mitä tahansa väitteitä ja totuuksia mustista aukoista.

Postmodernista hypermoderniin

Tieto on menettänyt merkityksensä sen suhteellisuuden kautta. Tietoa käytetään teknisillä aloilla täsmällisesti tiettyjen teknologisten ja tieteellisten päämäärien saavuttamiseksi, mutta muussa mielessä tiedolta on kadonnut sen perinteinen gnosikseen viittaava merkitys. Tieto on alennettu koskemaan vain dataa ja informaatiota.

Miten postmoderni sitten vaihtui hypermoderniin? Jokaista aikakauden vaihtumista kuvaa kasvava kritiikki vanhaan, joka on johtanut jollain tavalla merkittävään kapinaan ja sen onnistumiseen. Se on kuin lapsen kapina vanhempiaan kohtaan.

Aina kapinat eivät onnistu. Joskus vanhat ajat aktivoituvat uudelleen. Tällä kertaa 70- ja 80-luvuilla kehitetty Internet mahdollisti yhä laajemman ja syvemmän tiedon hankinnan. Tekstit, kuvat, äänet, animaatiot ja videot linkittyivät interaktiiviseksi hypermediaksi. Tiedosta tuli tätä kautta saavutettavampaa, mutta myös ilmaista ja läpinäkyvää. Esimerkiksi tieteelliseen tietoon pääsi aluksi vain tarkkaan vartioitujen kirjastojen kautta, joissa jokaisen artikkelin lukeminen maksoi sievoisen summan rahaa. Tämän käytänteen jäänteitä voi nähdä vielä nykyäänkin akateemisilla sivustoilla, mutta avoimuuden paine on tehnyt niistä tahoista entistä vähälukuisempia. Internet johti myös siihen, että tavallisen ihmisen tavallisista mielipiteistä tuli yhtä arvokkaita kuin asiantuntijoiden.

Kuka sitten on asiantuntija? Nykyään puhutaan kokemus-, näkemys- ja vertaisasiantuntijuudesta sekä kollektiivisesta asiantuntijuudesta. Ennen asiantuntijuuteen oli liittynyt pitkä ja korkea koulutus. Nykyisin asiantuntijuuden voi saada työn, pitkäjänteisen ja sinnikkään harrastustoiminnan, kansalaisjärjestötoiminnan tai digitaalisten ympäristöjen kautta. Henkilö voidaan presidentin toimesta nimittää professoriksi tunnustetun elämäntyön perusteella ilman, että hän on tehnyt työtään akateemista uraa pitkin.

Pitkään, vuosikymmeniä näytti siltä, että kansalaisten vapailla mielipiteiden vaihtokanavilla oli pelkästään hyviä vaikutuksia. Sehän tarkoittaa sitä, että ihmiset ajattelevat vihdoinkin itse, asiantuntijoiden rooli vähenee eli tiedon vaikutusvallan keskukset hajautuvat tasapuolisemmin, tasa-arvoisesti ja demokraattisesti kansan keskuuteen. Mutta miten tässä ympäristössä sitten mittaamme asiantuntijuutta ja asiantuntijoiden tietoa? Teot toki puhuvat puolestaan, mutta entä jos meidän täytyy jotenkin pystyä ennakoimaan ja tekemään nopeita ratkaisuja sen suhteen kehen luotamme?

Minulle asiantuntijuuteen vetoaminen on aina ollut vaikea pala siksi, että niin usein näkee osapuolien keräävän tukea eri asiantuntijoilta vain omille motiiveilleen. Omia lähtökohtia ei uskalleta haastaa, vaan se työ jätetään muille. Tästä syntyy välittömästi vastakkainasettelun kiivas kenttä.

Tieteellisessä kentässä on usein niin, että siellä on monenlaisia tutkimustuloksia, myös vastakkaisia. Tämä on ehkä luonut vuosikymmenien aikana jonkinlaisen luottamuspulan joillekin kansalaisille. Tätä tyhjiötä käytetään sitten hyväksi niin politiikassa kuin elämänkatsomuksellisissa asioissa.

Miten elää tässä epävarmuuden kentässä, onko meidän pakko tehdä lopullisia johtopäätöksiä vai voisimmeko elää välijohtopäätösten kanssa, joka antaisi varaa muutokselle ilman, että menettää kasvojaan? Olkoon aiheena vaikka ilmastonmuutos ja ympäristön saastuminen, josta saa niin monenlaisia tutkimustuloksia ja tiedemiesten näkemyksiä.

Ensimmäinen epäilyksen aihe on tietysti se, että millä motiiveilla ja lähtökohdilla kukin tekee tutkimuksensa. Mutta entä jos kyse ei olekaan siitä? Entä jos kyse on siitä, että tutkimustulokset vain yksinkertaisesti voivat olla toistensa vastaisia, koska voimme ottaa tutkimuskohteeksi vain rajallisen määrän aineistoa. Tutkijat eivät tarkoituksella pyri näyttämään tuloksia eri valossa, vaan sen kertainen tutkimus toi sen kertaiset tulokset. Toinen tutkimus tuo toisenlaiset tulokset.

Ja jos näin todella saamme erilaisia näkökulmia eri tutkimuksista, miten tavallinen kansalainen sitten suhtautuu asiantuntijoihin ja tieteeseen? Jotkut nähtävästi lopettavat kokonaan luottamisen asiantuntijoihin ja tukeutuvat ihan toisenlaisiin arvoihin ja vaikuttamiskeinoihin.

Kansalaisten vastuu tiedon tulkitsijoina kasvaa tässä yhtälössä. Nykyään voi lukea ja tehdä hakuja 1600-luvun Googlen automaattisesti digitoimiin teoksiin, samoin suureen osaan alkuperäisiä antiikin teoksia. Kaikilla, kenellä on aikaa ja intoa opiskella kieliä ja kulttuureja, on erinomaiset mahdollisuudet päästä niiden alkuperäisten lähteiden käsille, joita meille on jäänyt kopioina muinaisilta ajoilta.

Onko meistä sen tiedon tulkitsijoiksi, noudatammeko jotain yhteisiä pelisääntöjä vai kehitämmekö omat säännöt? Haluammeko opetella lukemaan tieteellisiä tutkimuksia, opinnäytetöitä ja päättötöitä, varmistamaan lähteiden usein hyvin pitkiä ketjuja alkuperiin asti? Se vaatii usein ihan oman sanaston ja esitysformaatin opiskelua, omanlaisen ajattelun kehittämistä joka on kohtalaisen kaukana arkisesta ajattelusta. Aika pian huomaamme, että on helpompi löytää joku luotettava taho tai henkilö, joka voi meidän puolesta arvioida asioita.

Muutoksen keskellä

Tavallaan hypermodernissa ajassa ei ole mitään uutta, mutta toisaalta voimme nähdä, että asenteiden muutos pitää nyt paikkansa tavalla, jota ei ole koskaan aiemmin tapahtunut. Valeuutisiin ja poliittisen retoriikkaan en halua tässä esseessä paneutua ollenkaan, koska se on hypermodernin ehdoton ääripää. Politiikasta, samoin kuin ruoasta ja elämäntavoista on tullut uskontojen korvikkeita. Niistä puhuminen tuntuu saavan samanlaisia mittakaavoja kuin uskonnollisista näkemyksistä puhuminen.

Hypermodernissa ilmapiirissä tärkeätä ei ole se, mitä asiantuntijat sanovat, vaan se, että meillä saa olla täysin oma mielipiteemme, saamme esittää sen sananvapauden varjolla eikä meillä ole velvollisuutta ottaa enempää selvää asioista kuin haluamme. Hypermodernissa ilmapiirissä tämän päälle on rakennettu hype, joka pyörteen tavoin vetää meidät pois keskuksesta. Se on: keskuksesta, joka on yhteydessä kaikkeuteen; keskeneräisyydestä, joka on yhteydessä täydellisyyteen; muutoksesta, joka on yhteydessä Absoluuttiin.

Millä tavalla henkiset liikkeet peilautuvat tähän muutokseen, onko kyseessä niin lyhyt ja pieni nytkähdys, että henkisillä liikkeillä, joiden juuret ulottuvat aikainviisauteen, ikuisiin totuuksiin, ei tässä myllerryksessä ole pelättävää? Voimmeko jollain uutta luovalla ja rakentavalla tavalla peilata ikiaikaisen viisauden tematiikkaa tähän uuteen hypermoderniin aikakauteen ja sitä edeltäviin postmodernin ja modernin aikakausiin? Olenko minä ihmisenä hypermoderni neon-välkkyvä valo vai antiikkinen kaluttu luu?

Henkinen harjoitus on jatkuvaa, jokapäiväistä itsensä, tietonsa, omien motiivien ja tarkoitusperien tarkkailua. Se on jatkuvaa itsensä haastamista ja kehittämistä. Se on vaativaa, pitäisi painottaa erittäin vaativaa, koska meille on luonnollisempaa tarrautua johonkin jo olemassaolevaan, varmaan ja pysyvään kuin elää jatkuvassa muutoksessa. Henkiset yhteisöt, kumppanit, veljet ja siskot ovat omiaan toimimaan meille peileinä selfie-tikkujen sijasta. He osoittavat meille puhaltaako henki ja pysyykö se liikkeessä.

Kulttuurien kehitys on jatkunut ja jatkuu edelleen. Meidän aika haastaa henkisen tien kulkijan löytämään sisältään, ei enää vain kivikautisen ja neoliittisen kulttuurin, antiikin ja keskiaikaisen ajan stereotypioita. Nyt on ilmestynyt uusia kerrostumia, joiden päälle me ja seuraavat sukupolvet rakentuvat kuin sikiö, joka käy läpi eri eliömuodot aina ihmistyyppiin saakka. Uudet alikerrostumat ovat moderni, postmoderni, hypermoderni ja transmoderni. Tunnemmeko miten ne vaikuttavat meissä? Tunnemmeko ne ajattelijat, jotka toimivat saarekkeina näiden uusien ajankuvien seassa? Pystymmekö tuottamaan uusia ajatuksia ja ajattelijoita, uusia ideoita, ratkaisuja ja strategioita pitää henkiset liikkeet kartalla ja kiinnostavina tässä ajassa? Pystymmekö edelleen tässä aikakausien alati kiihtyvässä muutoksessa ankkuroitumaan Keskukseen, joka on Kaikkialla?


Innoituksen lähteitä

Kuva

Photo by Mitya Ivanov on Unsplash

Tarkemmat tässä julkaisussa käytetyt viitteet ja muutamia lisähuomioita löydät Hypermoderni ihminen Kaikkeuden keskellä PDF-tiedostosta.

2 vastausta artikkeliin “Hypermoderni ihminen Kaikkeuden keskellä (episodi 21)

  1. Hienoa Marko, erinomainen ja ajankohtainen pohdiskelu!

    Tykkää

    1. Kiitos Maria. Kiva, että pohdiskelut avautuivat!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this:
search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close