Kun Elara ja Orfeon ottavat askeleen kohti kosmista horisonttia, heillä on vain yksi päämäärä: ylittää universumin kausaaliset rajat. ’Pieni Valtameri’ on tarina tutkimusmatkasta tuntemattomaan, jossa kvanttifysiikan lait venyvät äärimmilleen ja aika-avaruuden ulottuvuudet muuttuvat hallitsemattomiksi. Tämä filosofinen scifinovelli haastaa lukijan pohtimaan, mitä tapahtuu, kun ihmiskunta astuu alueelle, josta ei ole paluuta.
Terrence Howard on Hollywood-näyttelijä, muusikko ja itseoppinut monialainen tutkija, joka on esiintynyt kahdesti reilun kuukauden sisään eräässä maailman kuuluisimmista podcasteista – Joe Rogan Experience (JRE). Ensimmäinen esiintyminen oli jaksossa #2152 toukokuussa 2024, jolloin hän esitteli henkilökohtaisia kokemuksiaan ja ideoitaan luonnon toiminnasta ja periaatteista, jotka pohjautuvat Elämän Kukka-geometrian kolmiulotteiseen laajennukseen sekä muutamien kiistanalaisten tutkijoiden kuten John Keelyn, Walter Russellin, Marko Rodinin ja Nikola Teslan töihin ja kirjoituksiin.
Jaksoa on tähän mennessä katsottu yli kymmenen miljoonaa kertaa ja pelkästään sen alle tulleiden kommenttien määrä on pian 120 000. Jakso herätti siis laajaa huomiota – sekä haltioituneita puolustajia että ankaraa henkilökohtaisuuksiinkin kohdistuvaa vastustusta. Myös tieteellinen yhteisö on ottanut jyrkästi kantaa Howardin sanomisiin. Muun muassa YouTube-kanava ”Professor Dave Explains,” joka on tunnettu pseudotieteellisten aiheiden kriittisestä käsittelystä, julkaisi videon 19. toukokuuta 2024, jossa se lyttäsi Howardin teoriat täysin oppimattomina. Dave Farina ei omien sanojensa mukaan normaalisti vaivautuisi edes kommentoimaan tämän tasoisia esityksiä, mutta teki nyt poikkeuksen, koska kyseinen JRE-jakso oli saanut poikkeuksellisen paljon huomiota.
Myös podcast-isäntä saa osansa tässä kritiikissä, koska Roganin viimeaikainen vierailijoiden valinta ja hänen passiivisuutensa haastatteluissa on ollut monien mielestä edesvastuutonta. Julkisuuden henkilöillä on valtaa muovata suurten ihmisjoukkojen mielipiteitä. Professori Daven mukaan tällä olisi valtavia negatiivisia vaikutuksia populaaritieteen kentällä, jos asioita ei oikaistaisi. Samaan syyhyn vedoten myös teoreettisen fysiikan tutkija, YouTube-julkkis Sabine Hossenfelder julkaisi oman oikaisuvideon Howardista (0:19). Rogan on kuitenkin julkisesti kertonut, että hänen tarkoituksensa on antaa ääni toisinajattelijoille, jotta myös heidän näkemyksensä tulisivat julki ja niitä voitaisiin arvioida tasapuolisemmin. JRE:n julkaisema jakso, aiheesta kuin aiheesta, saavuttaa hetkessä miljoonia kuulijoita, johon liittyy laaja vaikutusvoima.
Howard toi ensimmäisessä esiintymisessään esiin amerikkalaisen kuuluisan kosmologin Neil deGrasse Tysonin, joka varhaisessa vaiheessa, kahdeksan vuotta sitten, oli käynyt läpi Howardin lähettämän 36-sivuiseen tutkimuspaperin sonnustaen sen tiheästi punaisilla korjausmerkinnöillä. Dialogia ei sen pohjalta syntynyt.
Kolmastoista kesäkuuta 2024, noin kuukausi Howardin esiintymisen jälkeen, Tyson jakoi seitsemäntoista minuutin vastinevideon, jossa hän kertoo suhtautumisestaan Howardin dokumenttiin. Vastaus on puolustuspuhe vertaisarvioinnista ja tieteen vaatimuksista. Tyson viittaa samalla Dunning-Kruger-efektiin eli ylivertaisuusvinoumaan – Howard tietää puhumistaan aiheista sen verran, että hän voi kuvitella olevansa asiantuntija ja kykenevänsä esittämään jotain uutta mullistavaa, mutta ei tarpeeksi tietääkseen, ettei hän ymmärrä erikoistuneiden alojen saavuttamaa tietoa. Tosin Howard kyseenalaistaa perustiedon, ei niinkään erikoistietoa.
Ylivertaisuusvinouman mukaan mitä huonompi henkilö on taidossa, sitä enemmän hän yliarvioi osaamistaan. Sellaiset ihmiset ovat usein väärän itsevarmuuden laaksossa. Tysonin kritiikin sanomana voisi ajatella, että lisää opiskelua ja nöyryyttä ohjaisi näyttelijän oikeille raiteille. Tämä on ollut omiaan nostamaan niskakarvoja sensitiivisissä kansalaisissa, joille tieteilijät, poliitikot ja rikkaat näyttäytyvät usein portinvartijoina omiin elitistisiin ympyröihinsä. Kaksijakoinen suhtautuminen näkyy hyvin jakson aiheuttamista kommenteista.
Howardin alkuperäisestä dokumentista on julkaistu lokakuussa 2021 laajennettu 162 sivuinen versio, josta voi saada laajemman kuvan hänen ajattelutavastaan ja ideoistaan. Tyson ei käsitellyt päivitettyä dokumenttia vastineessaan. Se olisi ollut aiheellista, kuten tässä analyysiartikkelissani tulen osoittamaan.
Howard esiintyi uudestaan 1. heinäkuuta JRE-jaksossa #2171 yhdessä amerikkalaisen matemaatikko Eric Weinsteinin kanssa, jolloin he pyrkivät syventymään tarkemmin Howardin teoreemoihin. Tätä keskustelua edelsi Weinsteinin ja kosmologian professori Brian Keatingin välinen keskustelu tieteellisestä integriteetistä ja Howardista tunnin mittaisessa podcast-nauhoituksessa. Howard oli kuunnellut sen ja päätellyt, että Weinsteinin suhtautuminen hänen ideoihinsa oli tarpeeksi kunnioittava, jotta kahdenkeskistä keskustelua voisi yrittää. Keating, Weinstein ja Rogan kuuluvat samaan ystäväpiiriin, joten Rogan kysyi Weinsteinilta asiaa ja järjesti podcast-tapaamisen Howardin kanssa. Weinstein on esiintynyt jo puolenkymmentä kertaa JRE:ssä ennen viimeisintä. Hän on nähtävästi ensimmäisiä julkisia ammattimatemaatikkoja, joka on yrittänyt edes jollain tasolla ymmärtää Howardin eksentristä ajatuksen juoksua.
Tässä artikkelissani keskityn kuvailemaan sitä, miten viimeisin tapaaminen Howardin ja Weinsteinin välillä meni, millaisia aiheita siinä nostettiin esiin ja tuliko mihinkään aiheeseen lisää selvyyttä. Tulkitsen podcast-jaksoa tieteellisen metodin ja perenniaalisen filosofian eli ikiaikaisen filosofian yhtymäkohtana. Se on mielestäni kiinnostava aina sosiologisesta näkökulmasta lähtien, puhumattakaan käytännön sovelluksista, joissa tietyt geometriset ja symmetriset muodot ovat keskeisiä.
Olen kirjoittanut kymmenen vuotta sitten kaksi tutkielmaani Elämän Kukka-geometriasta ja sen historiasta. Tämän lisäksi olen tutustunut modernin fundamentaalifysiikan tiettyihin yksityiskohtiin kahden viimeisimmän vertaisarvioidun tutkimukseni kautta (gammakoe, TGD). Tähän liittyen olen myös opiskellut Eric Weinsteinin Geometric Unity -mallia, joten JRE-jakson kokonaisuus on minulle jokseenkin tuttu ja ajankohtainen.
Donald Hoffman, kognitiivisen tieteen emeritusprofessori Kalifornian yliopistosta, on tunnettu rohkeista ja provosoivista teorioistaan. Hänen pian julkaistava (24.6.2023) artikkelinsa ”Conscious Agents and the Subatomic World” on kirjoitettu yhdessä kollegoidensa Chetan Prakashin ja Swapan Chattopadhyayn kanssa. Teoria perustuu Markovin dynamiikan ja tietoisten agenttien konsepteihin, jotka pyrkivät viemään tietoisuuden tutkimuksen määrittelyn uudelle tasolle.
Hoffmanin mukaan tietoisuuden tieteellisen teorian tulisi lopulta pystyä ennustamaan kaikki alkeishiukkasten (bosonien, leptonien, kvarkkien) ominaisuudet, kuten niiden massan, liikemäärän, energian ja spinin. Hoffmanin teoria ulottuu itse asiassa ajan ja avaruuden tuolle puolen. Hän käyttää usein fraasia ”tuomittu avaruusaika” ja mainitsee säieteoreetikot kuten David Grossin, Edward Wittenin ja Nima Arkani-Hamedin, jotka hänen mukaansa ovat jo valmiita luopumaan klassisesta Newtonilaisesta ja Einsteinilaisesta avaruusajasta.
Hoffmanin esityksen tarkoitus on haastaa fysikalistiset ja reduktionistiset käsitykset tietoisuudesta ja sen roolista maailmankaikkeudessa. Hänen mukaansa tietoisuus ei ole vain passiivinen havainnoija, vaan aktiivinen osallistuja, joka muokkaa ja määrittää fyysisen todellisuuden luonnetta. Evoluutio on kehittänyt meidät näkemään todellisuuden käyttöliittymänä, ei sen suoraan takaista todellisuutta.
Haastattelen Zoom-tapaamisessa Itä-Suomen Yliopiston historian maisteri ja filosofian maisteri Ari J. Tervashonkaa. Väitöstutkijana ja suomalaisen metodologiayhdistyksen puheenjohtajana hänellä on hyvä näköalapaikka vertaisarvioinnin historiaan ja käytäntöihin. Miten vertaisarvioinnin prosessit ovat kehittyneet historian varrella ja miksi siitä on tullut tieteen tekemisen peruskäytäntöjä? Voiko kuka tahansa esimerkiksi kansalaistieteilijän roolissa lähettää artikkelinsa vertaisarviointiin ja saada tutkimuksellensa tieteellisen julkaisun statuksen? Muun muassa näistä ja Arin omista viimeaikaisista projekteista juttelemme Mesokosmoksen viidennessä Broadcast-videoteoksessa.
Käsittelen tässä esseessäni tietoisuuden suhdetta materiaan. Suhdetta kutsutaan myös mieli-keho-ongelmaksi, josta on noussut arkkityyppinen, suorastaan kliseinen taistelu eri todellisuuskuvien välillä.
Aiheeseen liittyy monia keskeisiä kysymyksiä, kuten: Luovatko aivot neuronien, dendriittien ja synapsien yhteispelillä tietoisuuden? Onko tietoisuus aivoissa, kehossa vai kehon ulkopuolella? Kenties keho on vain projektio tietoisuudessa tai me olemme simulaatioita biteistä koostuvassa matrixissa, aivoja tankeissa. Kehittyikö tietoisuus parantuneesta keskittymiskyvystä, jonka avulla kehittyneemmät eläimet sopeutuivat pelkkää refleksimäistä reagointia paremmin muuttuvaan ympäristöön? Voiko tietoisuus olla kollektiivinen, peräti universaali? Voidaanko tietoisuutta edes määritellä tarpeeksi hyvin, että sillä olisi käytännön merkitystä tieteissä?
Kysymykset tietoisuudesta ovat kiinnostaneet myös varhaisia kvanttimekaniikan perustajia. Onko kvantti-ilmiöillä analogista tai suorempaa yhteyttä tietoisuuteen? Voiko tietoisuus vaikuttaa mikroskooppisen tason kvantti-ilmiöihin? Onko meillä perusteita ajatella, että tietoisuus onkin se jakamaton atomi tai prinsiippi, josta fyysinen materia ja vuorovaikutusvoimat lopulta periytyvät? Ehkä tietoisuus aiheuttaa kvanttikentät ja sitä kautta koko makrokosmisen ilmiömaailman, jota voimme nykyään tutkia monimutkaisten teknisten laitteiden ja tieteellisten teorioiden avulla varsin perusteellisesti. Voimme myös asettaa kysymyksen, onko tietoisuus uniikki muusta maailmasta riippumaton ominaisuus.
Tarkastelen, miten kvanttimystiikaksi nimitetty ajattelutapa nivoutuu historiallisesti keskusteluun tietoisuudesta. Esittelen esoterismista lähtien erilaisia vaihtoehtoja ja filosofisia näkökulmia, joilla ongelmaa on pyritty käsittelemään viime vuosisatoina niin idässä kuin lännessä. Pohdiskeleva esseeni esittää ja jättää avoimeksi kysymyksiä enemmän kuin pyrkii ratkaisemaan niitä. Toivottavasti kirjoitus voi kuitenkin toimia virikkeenä nykyaikaiseen keskusteluun tietoisuudesta.
Akuuttien asioiden keskellä on joskus hyvä pysähtyä miettimään suurempaa kokonaisuutta. Kuopiolainen fysiikan lehtori Antti Savinainen kääntää tässä kolumnissaan katseen kauas ihmiskunnan menneisyyteen luonnontieteilijän silmin sekä siihen, miten kosmologit tällä hetkellä ymmärtävät tulevaisuutemme.
Mutta mikä on hengentieteellinen kanta? Mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa? Missä asioissa on hyvä tukeutua tieteeseen ja mitkä asiat ovat tieteen saavuttamattomissa? Onko meidän otettava menneisyyden suurten hengentieteilijöiden tiedoksiannot sellaisenaan vai pitäisikö niidenkin osalta käyttää kriittistä ajattelua?
Fysiikan opettamisen lisäksi Antti on perehtynyt erityisesti Ruusu-Ristin vuonna 1920 perustaneen Pekka Ervastin ja antroposofian kehittäneen Rudolf Steinerin opetuksiin. Antin ajattelussa voi nähdä yhden esimerkillisen tavan sovittaa luonnontieteet ja henkiset opetukset samaan maailmankatsomukseen. Yhteensovitus ei välttämättä ole helppoa, kuten ei moni muukaan asia ole helppoa juuri tällä hetkellä yhteiskunnassa. Huolimatta luonnonmullistuksista ja ihmisen itse sotien ja liikakulutuksen kautta aiheuttamasta kurimuksesta on Antin mukaan silti nähtävissä myönteisiäkin viitteitä. Oikea tieto ja ihmisten välinen eettisiin periaatteisiin pohjautuva yhteistyö edesauttaa positiivista tulevaisuuden näkymää.
Suomalaisten kalliomaalausten charmantti asiantuntija, Tieto-Finlandia palkittu kirjailija ja professori Pekka Kivikäs vie meidät viime kesällä (08/2019) tehdyn haastattelun jatko-osassa Saraakallio 2:n löytötunnelmiin ja kalliokuvien tutkimushaasteisiin.
Kansakoulun opettajan työ Jyväskylässä, muistot kuuluisasta keskisuomalaisesta kansanparantajasta (käärmeitä lypsävästä Kuunvalon Jussista), Kalevalan ja suomalaisen esoterismin tuntemus jo kolmannessa sukupolvessa, akvarellitaidekausi, pianosoittajan ja -säveltäjän ura, Saraakallio 2:n löytö, monet matkat Skandinaviaan, Baltiaan ja Venäjälle, kansainväliset kontaktit, avulias lähiverkko ja lyömätön paikallishistorian tuntemus ovat tehneet Pekasta arvostetun tiedonlähteen, jolta edelleen lähes 90-vuotiaana kysytään näkemystä ja neuvoja monilla eri tutkimussaroilla.
Hyppää mukaan kalliomaalausten tulkintaprosessiin, jota aina itseään uudistava ja nöyrästi elämään suhtautuva Pekka Kivikäs vertaa mielen tyhjentämisen kautta jopa joogiseen harjoitukseen!
Trilogian viimeisessä osassa Matti Pitkänen avaa seikkaperäisesti kvanttimekaniikkaan liittyviä avoimia kysymyksiä ja on valmis pohtimaan vanhojakin tietoteoreettisia kysymyksiä uudessa valossa. Kvantti etuliitteenä liittyy nykyään kaikenlaisiin juttuihin. Meillä on kvanttihyppyjä, kvanttifysiikkaa, kvanttioptiikkaa, kvanttibiologiaa, kvanttitietokoneita, kvanttihoitoja. Niin, miksei myös kvanttietiikkaa? Pienissä erissä suuria ideoita.
Matti ryhtyi opiskelemaan fysiikkaa ja matematiikkaa Helsingin yliopistossa vuonna 1970. Hän valmistui teoreettisen fysiikan maisteriksi ja fysiikan lisensiaatiksi vuonna 1982. Tohtorin tutkintonimikkeen Matti ansaitsi puolustamalla onnistuneesti väitöstään topologisesta geometrodynamiikasta. On siis luonnollista, että päädymme tässä jaksossa keskustelemaan TGD-yhtenäisteoriasta. Matin ongelmalähtöinen taktiikka ja luova ajattelu on tuottanut neljänkymmenen vuoden aikana hämmästyttävän määrän edelleen tarkentuvaa tietoa ja näkemyksiä, joiden sisäistäminen vaatii helposti vuosia.
Jatkuuko kvanttitotuuden etsijän matka rämeiköstä syvemmälle suohon vai löytyykö jostain tukevaa maata, josta saa selkeämmän kuvan ilmiömaailman takana olevasta todellisuudesta? Miten Riemannin väittämä liittyy tietoisuuteen ja kvanttimekaniikkaan? Tulevatko kvanttitietokoneet ja valloittavat maailman? Entäpä jos aika lähteekin sitä ennen jollottelemaan toiseen suuntaan? Muun muassa nämä asiat selviävät kuuntelemalla loppuun Mesokosmoksen podcast-kvanttitrilogian viimeisen jakson. Sarjan aiemmat osat (episodi 31 ja episodi 32) löytyvät osoitteesta: mesokosmos.com.
Erityinen kiitos myös fysiikan lehtori Antti Savinaiselle episodien web-julkaisujen teksteihin ja käsitteisiin liittyvistä arvokkaista kommenteista ja korjauksista.
Pääsimme edellisessä Mesokosmoksen jaksossa kvanttifyysikko Matti Pitkäsen kanssa siihen, että tietoisuus saa näyttämään kaiken klassiselta. Myös oikea käsitys ajasta on yksi keskeisimpiä haasteita täydellisemmän kvanttimekaniikan teorian kannalta.
Miksi aika tuntuu joskus kulkevan hitaasti ja joskus taas nopeasti? Onko kyse kvanttihyppyjen nopeammasta tanssista? Tutkiko Albert Einstein ajan kestoa, oliko hänellä määritelmää mittatikusta? Kuka fuusioi erityisen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan ensimmäisen kerran onnistuneesti? Miksi yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhdistäminen ei ole onnistunut? Mikä säilymislakien ja symmetrioiden menettämisessä on niin kohtalokasta? Mitä tekemistä tietoisuudella ja kvanttimekaniikalla yleensäkään on toistensa kanssa?
Tietoisuudesta ja tajunnasta on vaikea saada matemaattisia kaavoja. Muutamat filosofisemmin orientoituneet fyysikot ovat kuitenkin Matin tavoin (von Neumann, Bohm, Laurikainen, Penrose, Hameroff) pyrkineet luomaan yhtenäistä teoriaa tietoisuuden ja fysiikan välille. Matti paljastaa tässä jaksossa, kuinka hippiliikkeen aikoihin iso tajunnallinen kokemus sai hänet miettimään syviä kysymyksiä ja fysiikkaa toiselta kantilta. Matti luki kaikki suomennetut Jiddu Krishnamurtin kirjat, mutta ei kuitenkaan vakuuttunut Bohmin tulkinnoista kvanttimekaniikasta. Miksi? Sekin selviää tässä trilogian toisessa osassa, jossa lopuksi heittäydymme vapaapudotuksen lailla topologisen geometrodynamiikan ja twistorien pyörteeseen.
Katselemme nyt alkavassa podcast-trilogiassa jättiläisten harteilta näkymää, josta ei puutu paradokseja. Teoreettisen fysiikan tohtori Matti Pitkänen kuljettaa meidät syvälle mikrokosmokseen, jopa Planckin kokoluokkaan – kvanttimaailmaan. Nuorena Mattia kiinnosti enemmän klassisen kitaran soitto ja vähemmän fysiikka. Suunta muuttui kuitenkin yliopisto-opettaja Raimo Keskisen vaikutuksesta. Ramin innostavien luentojen myötä Matin uteliaisuus kääntyi palavaksi innoksi tutkia kvanttifysiikkaa, tehdä luovaa improvisaatiota ja tunneälytyötä filosofina mieluummin kuin muusikkona.
Tämän kolmiosaisen podcast-sarjan ensimmäisessä osassa tartumme Matin kanssa mammuttia syöksyhampaista. Lähdemme kartoittamaan niitä ongelmia, joita kvanttimekaniikkaan liittyy sekä ymmärtämisen tasolla, mutta myöskin edelleen epävalmiina teoriana. Millainen työkalupakki vaaditaan kvanttimekaniikan matemaattisen ja käsitteellisen puolen ymmärtämiseen? Olisiko kvanttimekaniikka valmiimpi, jos toinen maailmansota ei olisi syttynyt? Pystyykö kvanttimekaniikkaa ymmärtämään visuaalisesti ja arki-intuitiolla? Mikä on kvanttifysiikan ja kvanttimekaniikan ero?
Kaksoisrakokoe, kuplakammio, tietoinen tutkija ja kriittisen ympäristön mittaaminen, kuka havaitsee ja mitä, vapaa tahto, kausaalisuus vai korrelaatio, superpositio, ajattomuus vai kaksi aikakäsitystä, arkijärjen kritiikki. Matka taittuu vaivihkaa kohti käsitteiden ja ideoiden sakeaa, joskus mystistäkin viidakkoa. Hiukan ällitälliä ja käsien viittoilua on paikallaan. Tapahtuuko kvanttihyppy uuteen tietoisuuteen tässä vai tulevissa jaksoissa? Tule selvittämään sitä yhdessä kanssamme kvanttien yhteenkietovassa mielenkiintoisessa maailmassa.
Näkökulmia Mesokosmoksesta 