Uskonnot metodina (episodi 25)

Voiko uskontoja ajatella metodina samalla tavoin kuin puhutaan tieteellisestä menetelmästä? Ei siis pelkästään niin, että uskontoja itsessään tutkitaan tieteellisin menetelmin vaan niin, että uskonto olisi tai se sisältäisi menetelmiä esimerkiksi itsekasvatukseen, maailman ymmärtämiseen, näkyvien ja näkymättömien lainalaisuuksien löytämiseen ja tutkimiseen. Tieteen ja uskonnon vertailu johtaa helposti ikiaikaiseen väittelyyn toinen toisensa ylivertaisuudesta enkä halua niinkään ottaa kantaa siihen debattiin. En myöskään halua ottaa kantaa minkään tietyn uskonnon metodin paremmuudesta. Yritän enemmänkin tehdä huomioita, jotka tuntuvat toisaalta yhdistävän, toisaalta erottavan uskontoja, tiedettä ja elämänfilosofioita.

Persoonaa on mahdotonta tuntea ulkoapäin, ellei hän itse ilmoita itseään. Koska Jumala on salattu Jumala, ihmiselläkin on salattuja syvyyksiä.
– Arkkimandriitta Sofroni Saharov

Uskonnon harjoittajia on monenlaisia. On niitä, joille uskonto on läsnä lähinnä syntymässä, konfirmaatiossa, häissä ja hautajaisissa. On sunnuntaiuskovia ja lisäksi niitä hartaita ja nöyriä ihmisiä, joille usko on mukana lähes kaikessa arkisessa aherruksessa. On munkkiveljeskuntia, maallikkoveljiä, pappeja, guruja, mystikoita, okkultisteja ja niin edelleen. Mystikko on henkilö, joka tutkii elämää sisältä, ikään kuin ylhäältä käsin inspiraatiosta, kun taas okkultisti on henkilö, joka tutkii maailmaa induktiivisesti testaillen ja vertaillen elämän ilmiöitä. Tämä jaottelu on ollut eräänlaisena lähtökohtana sille, miten olen yrittänyt ymmärtää erilaisia tapoja elää uskonnollista elämää. Mielestäni tieteellinen, harras ja taiteellinen lähestymistapa voivat hyvinkin kulkea käsi kädessä. Itseasiassa olisi suotavaa, että tutkijan pää ja sydän pysyisivät tasapainossa. Bertrand Russelin mukaan mystikon ja tiedemiehen yhtyminen samassa henkilössä on korkeinta, mitä ajattelun maailmassa voidaan saavuttaa.

Haluan käsitellä uskontoja kahdelta kantilta. Ensiksi sitä, miten uskonto on perinteisesti määritelty, mitkä ovat sen peruspiirteet sekä miten tätä kokonaisuutta voidaan tutkia. Toiseksi mietin sitä, miten myytit ja ennen kaikkea eettinen sanoma yhdistävät ehkä parhaiten uskontoja. Eettinen pyrkimys ei kuitenkaan yhdistä vain uskontoja vaan myös yleistä pyrkimystä yhteiskunnassa, ainakin teoriassa ja kansainvälisissä julistuksissa. Totuuden etsijälle uskonnot kuvaavat tuntemattoman kaipuuta, tarvetta päästä yhteyteen ja tietoisuuteen alkuperänsä kanssa. Tämä kaipuu on se, jota uskonnot metodina pyrkii täyttämään ja johon se pyrkii vastaamaan. Onko se hyvä metodi, onko se riittävä metodi, voidaanko tieteen ja uskonnon metodeja yhdistää vai tarvitaanko vielä jotain muuta?

Tilaisuus

Tällä kolmannella vuosituhannella meillä on hyvin ainutlaatuinen tilaisuus saada informaatiota ja tutustua uskontoihin kautta maailman. Jos ajatellaan maailmaa 1800-luvulla, jolloin esimerkiksi teosofia sai nykyisessä muodossa alkunsa, silloin vain yritteliäimmät, viitseliäimmät, rohkeimmat ja onnekkaimmat pääsivät ensikädessä tutustumaan idän ja lännen uskontoihin sekä vertailemaan niitä. Kun ajassa mennään taas pari vuosisataa taaksepäin vain erityisen kohtalon kuljettamat seikkailijat saivat kokea ja oppia useista uskonnoista eri mantereilla. Muun muassa rosenkreutsilaisten sanottiin olevan yksiä näistä matkaajista, sillä heitä tavattiin todistettavasti ainakin Mauritiuksen saarella Etelä-Afrikassa.

Ristiretkien vaikutus oli myös siinä mielessä mielenkiintoinen, että se avasi portteja kulttuurien ja uskontojen väliseen kommunikointiin. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä kapeampi oli kokemuspiiri ja sivistys tavallisella ihmisellä. Niinpä meidän aika, vaikka se on heittänyt haasteen informaation paljouden takia, niin se myös antaa loistavan mahdollisuuden tutkia uskontoja ennennäkemättömän laajasti. Kukaan meistä ei varmaksi tiedä, kuinka pitkään tämä on mahdollista. Siksipä haluan käyttää, kohtuudella tietysti, tekniikan, ajan ja matkailun tuomat mahdollisuudet hyväksi saadakseni hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea uskonto on tarjonnut ja tarjoaa ihmiselle vastauksena hänen sanoinkuvaamattomalle kaipuulle ja kysymykselle siitä, keitä ja mitä me olemme, mistä me tulemme ja minne me menemme.

Uskonnot aiheena on sillä tavalla myös läheinen minulle, että nuorempana suunnittelin muun muassa vertailevan uskontotieteen opintoja, mutta opiskelumenetelmät ja pelkän objektiivisen tutkijan rooli eivät kuitenkaan olleet sitä mitä opiskelulta hain. Katsoin, että yliopisto-opiskelussa olisin joutunut muovautumaan tiettyyn rajattuun sapluunaan. Sellainen ennakkokäsitys minulla oli. Uskontotieteestä sanotaan, että ”se ei tutki Jumalaa, vaan sitä kuinka yksilö tai yhteisö ymmärtää, kokee ja ottaa käyttäytymisessään huomioon tuntemansa uskontoperinteen.” Objektiivisuuteen pyrkiminen on johtava teema tässä tutkimustavassa.

Jos objektiivisuuden ihannetta tutkii lähemmin, luo se mielenkiintoisia seurauksia tutkijan elämässä. Ennakkoluulottoman tarkkailijan rooli vääjäämättä vaatii tiettyjen luonteenominaisuuksien kehittämistä ja sitä kautta tunnustettujen hyveiden, kuten totuudenmukaisuuden, kärsivällisyyden ja laaja-alaisuuden kehittämistä. Tämä taas johtaa siihen itsekasvatukselliseen ulottuvuuteen, jonka itse näen kaikkein merkittävimpänä uskontojen antina. Jopa niin, että jos objektiivisuuden henkeä haluaa todella toteuttaa, niin silloin tulisi ottaa huomioon myös esimerkiksi ruokavalio ja elämäntavat, joilla on vaikutuksia muun muassa muistiin ja keskittymiseen. Opiskelijan tulisi myös valita huolellisesti sen mistä hän ammentaa mielenvirikkeensä. TV:stä, netistä, kapakoista, musiikista, uskonnollisista tilaisuuksista, luonnosta vai itseensä syventymisestä. Kun Buddhalta kysyttiin, mitkä ovat ihmisen pahimmat esteet totuuden tiellä hän sanoi, että:

Totuuden tiellä voi tehdä vain kaksi virhettä… että ei kulje tietä loppuun ja, että ei aloita sitä.

Kulkee ihminen sitten yhden uskonnon tietä tai synkretismin tietä, niin hänen täytyisi uskaltaa juoda totuuden karvas kalkki loppuun, kuten Sokrateen kerrotaan tehneen.

Itsekasvatuksellisen puolen toteutuminen kouluissa kuitenkin riippuu monesta tekijästä eikä se totta puhuen toteudu kovinkaan kummoisesti, koska se ei varsinaisesti ole koulutuksen tarkoitus. Yleensä tarkoitus on suorittaa jokin etappi opinnoissa matkalla johonkin tiettyyn meriittiin, oli se sitten opiskelijan oma tai koulun meriittilista. Tällöin rajoitteeksi muodostuu se, kuinka pitkään opinto-ohjelma kestää, eli aikataulu tai kuinka paljon laitokselle on määrätty apurahoja eri tutkimuksiin, joka taas vaikuttaa siihen kuinka paljon henkilö voi käyttää aikaa ja resursseja tutkimuksensa tekemiseen. Pahimmassa tapauksessa se vaikuttaa oleellisesti siihen voiko yksilö yleensäkään suunnata erityisopiskelujaan haluamalleen linjalle. Lisäksi asiaan vaikuttavat tutkijan muut harrastukset eli kuinka keskittynyt ja todella kiinnostunut opiskelija on tutkimuksensa kohteesta. Jos esimerkiksi uskonnontutkimus olisi enemmän sisäistä laatua, kumpuaisi sisäisestä intressistä, emme antaisi periksi markkinatalouden emmekä myöskään ulkomaailman houkutuksille. Tällöin tutkimuksen luonne muuttuisi oleellisesti. Valitettavasti länsimainen yhteiskunta ei tällä hetkellä tue tällaisia intressejä.

Tutkimustavoista

Tieteellisistä uskonnontutkimuksen haaroista tunnetaan historiallinen, fenomenologinen, psykologinen, sosiologinen ja antropologinen haara. Tieto, jota näiden kautta saadaan on runsasta ja joskus hyvin luettelomaista. Listojen ulkoa opiskelu ei sinänsä auta meitä ymmärtämään mitään erityistä uskonnoista, paitsi ehkä näkemään niiden moninaisuuden, jos emme myös yrittäisi tulkita jotenkin kaikkea saatua tietoa. Uskontofilosofia ja teologia kiirehtivät auttamaan tässä ongelmassa lisäten laadullisen, kvalitatiivisen ulottuvuuden tutkimukseen. Uskontofilosofia voi ottaa kantaa uskontojen välisiin oppeihin toisin kuin teologia, joka tutkii enemmänkin yhden uskonnon sisällä olevia oppeja.

Faktojen keräämisen, luokittelujen, tulkintojen ja teorioiden kehittämisen kenttä on laaja. En mene tässä syvemmin yksittäisiin uskontoihin vaan tyydyn tarkastelemaan ja hahmottamaan uskontoja yleisesti. Haluan kautta linjan pitää tasavertaisesti mielessä kaikki suuret ja pienemmätkin uskonnot. Oikeastaan kaikkein oleellisinta omassa tutkimuksessani on ollut juuri se, että rauhallisen vertailevan ja tasa-arvoisen mielenlaadun ylläpitäminen uskontojen tutkimisessa johtaa sekä yhtäläisyyksien että erojen tarkempaan havaitsemiseen, mutta se on samalla myös omanlainen sisäinen kasvatuskoulu, koska siinä joutuu alituisesti puntaroimaan omaa sisäistä suhtautumista eri tapoihin uskoa, kokea ja nähdä maailmaa.

Oma havaintoni on ollut, että tietyillä osa-alueilla uskontojen eroja on mahdoton ja turha kiistää. Oppien ja perinnäistapojen erilaisuus, yksilöllinen historia ja muut seikat puhuvat diversiteetin puolesta. Sitten on osa-alueita, joissa voidaan nähdä enemmän yhtäläisyyksiä. Myytit voidaan juontaa samoihin alkujuuriin rakenteensa, maantieteellisen tai etymologisen johdantonsa puolesta. Uskonnollinen kaipuu on hyvin universaalia, kuten aiemmin mainitsin, vaikkakaan kaipuu ei saa kaikissa ihmisissä uskonnollisia tai edes henkisiä värityksiä. Uskonnon merkitys ja tarve ihmisyhteisössä on kuitenkin epäämätön. Kulttuuriantropologia näkee samat tarpeet uskontojen takana määritellen uskonnon omalla symbolikielellä esitetyksi yhteisöllisten arvojen projektioksi. Tämä on kiehtonut minua sen verran paljon, että olen ajan hengen mukaan päättänyt kutsua arvoja nimellä ”eettinen koodi.” Uskonnot moraalin ja etiikan opettajina, kasvatuskouluina näyttävät kuin yhdessä kuorossa laulavan meille jotain merkittävää.

Etiikka on nyky-yhteiskunnassa kuivaksi, enemmän teoriaksi tai sovinnaissäännöiksi mielletty aihe, jolla ei varsinaisesti katsota olevan itsekasvatuksellista funktiota. Kiinnitetäänhän erilaisissa henkisissä harjoituksissakin enemmän huomiota tekniikoihin, mantroihin ja henkisiin kokemuksiin kuin siihen, miten ihminen voisi kasvattaa itseään yhteiskunnassa jokapäiväisessä elämässä. En tietenkään sano, että tätä ei mikään uskonto huomioisi tai että se olisi kokonaan unohdettu.

Eettisyyden yksi ongelma on siinä, että länsimaisessa kulttuurissa kristinuskon keskeisin oppi, pelastusoppi ikään kuin vesittää koko eettisen itsekasvatuksen sillä se sanoo, että ihmisen omat teot eli eettinen elämä eivät sinänsä pelasta ihmistä vaan pelkästään usko opin tiettyihin kohteisiin. Itämaisissa uskonnoissa eettistä toimintaa taas yleisesti ottaen pidetään hyvin tärkeänä. Se, joka sanoo, että tekoja ei tarvita uskon lisäksi, sitä pidetään vain laiskan ihmisen puheena. Tässä mielessä juuri opit ja dogmit ovat äärimmäisen tärkeitä voimia uskonnoissa, koska ne luovat perustan ja toiminnan mallin uskoville, sille miten uskonto näyttäytyy ulospäin ja miten se toimii maailmassa.

Yliluonnollisen olemassaolon hyväksymisen on pitkään katsottu olevan uskontoja yhdistävä tekijä, mutta vielä ehkä kaikkein vahvimmaksi avainsanaksi mielestäni nousee pyhyyden määritelmä. Yliluonnollinen on vaikeasti miellettävissä esimerkiksi niihin buddhalaisuuden muotoihin, joissa oikeastaan kielletään Jumala, jumaluus tai yliluonnollisuus. Buddha piti uskoa Jumalaan sen ajan intialaisessa kontekstissä epäterveenä ja sanoi, että rukoilu ei kannata, koska Jumala ei heitä kuuntele eikä auta oivalluksessa, minkä jokaisen on tehtävä itse. Silti näitäkin sekulaareja buddhalaisuuden muotoja pidetään uskontoina tai ainakin elämänfilosofioina. Voidaan ajatella, että tietty kunnioituksen asenne ja pyhyyden kokeminen alkuperäisen opettajan, Buddhan oppeja muistellessa pitävät yhteisön kollektiivista tunnetta yllä.

Vertailukohtia

Uskontoja on tutkittu vertailevassa mielessä jo vuosikymmeniä, jopa pari vuosisataa. 1700 – 1800-luvulla se oli vertailevaa mytologian tutkimista, nykyään se on vertailevaa uskontotiedettä. Oli yleistä ajatella, että myytit sisältäisivät jumalaista ajatonta viisautta, jota toisin ilmaisukeinoin ei voitaisi välittää.

Tämän pitkän tutkimusjakson, lähteiden ja materiaalin keräämisen takia tieto on nykyään yksityiskohtaisempaa ja määrältään suurempaa kuin koskaan aiemmin. Tästä johtuu, että on aina vain vaikeampi vetää tarkkoja määritelmiä uskonnolle. Kukin tutkija, oli sitten akateeminen tai hengentieteellinen, pitää oman erityishaaransa merkitystä tärkeimpänä ja on omiaan estämään suurten suuntaviivojen vakiintumista. Henkilökohtaisista metodeista on tullut uskontoja. Toisaalta näyttää siltä, että ihmismieli itsessään kaihtaa tiukkoja määrittelyitä syistä, joista oleellisin liittyy uskonvapauden yhä suurempaan tiedostamiseen. Kukaan ei voi meiltä evätä uskon, ajatuksen tai tuntemuksen vapautta. YK:n julistamana ja varmaan useimpien meidän oikeudentunnon mukainen toteama kuuluu:

Jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden tunnustaa omavalintaista uskontoa tai uskoa taikka omaksua se sekä vapauden joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti harjoittaa uskontoaan tai uskoaan jumalanpalveluksissa, uskonnollisissa menoissa, hartaudenharjoituksissa ja opetuksessa.

Ei ole aina ollut selvää, eikä välttämättä syvällisemmässä mielessä ole monelle vieläkään selvää, mitä ajatuksen vapaus todella tarkoittaa. Onko se vapautta tehdä mitä huvittaa vai tuleeko vapaa-ajattelu siitä, että olemme mielessämme rikkoneet menneisyyden kahleet, karistaneet vanhojen uskomusten taakat? Tarvitaan nimittäin aikamoinen oivallus siihen, että tajuamme ajattelumme ja uskomuksemme kumpuavan kasvatuksesta ja menneisyydestä, tajuamme sen olevan yhteiskunnan ja ehkä sisäisen alitajuisen mielen toiminnan tulos. Ja vielä suurempi voima tarvitaan, jotta tuosta menneisyyden taakasta pääsee irti niin, että heräämme itsenäisesti ajatteleviksi ja silti empaattisiksi ihmisiksi. Yrjö Kallinen, poliitikko, teosofi ja työväenliikkeen tunnustettu pioneeri mainitsee tästä voimasta kuuluisassa TV-haastattelussa 70-luvulla tehden vakiokysymyksensä: “Olemmeko unessa?”

Ajatuksen vapaus, vai pitäisikö sanoa henki-aineen loputon jakautuminen ja tietoisuuden tarkentuminen aiheuttavat sen, että uskonnollisista asioista on lähes mahdotonta sanoa mitään lopullista ja ehdotonta. Samaisen vapauden nojalla rohkenen kuitenkin esittää, että seuraavat viisi osa-aluetta yhdessä muodostavat selkeän käsitekentän uskonnon määritelmälle ja vertailulle. Ne ovat:

  1. Alkuperä, perustaja ja historia
  2. Dogmit, opit ja lait
  3. Uskonnonharjoitus, tavat ja rituaalit
  4. Myytit, symbolit ja vertauskuvat
  5. Etiikka, moraali ja hyveet

Välttämättä esimerkiksi usko tai uskomattomuus Jumalaan tai yliluonnolliseen ei tiputa järjestelmää pois uskonnollisen määritelmän parista, vaan jotkin osa-alueet korvaavat toiset. Toisin sanoen toteutuneet osa-alueet yhdessä mieluummin kuin jokin tietty yksittäinen tekijä luo uskonnon. Olen nyt tarkoituksella vielä järjestänyt osa-alueet niin, että ne mielestäni esittävät myös suurempaa yhtäläisyyden mahdollisuutta uskontojen välillä, mitä alemmas listassa mennään. Mainittakoon myös se, mikä uskonnonvapauden julistuksestakin käy ilmi, että yhteisöllisyys ei ole uskonnollisuuden välttämätön ominaisuus. Meillä voi siis periaatteessa olla ihan oma yhden miehen uskonto, joskaan ei uskonnollista yhdyskuntaa Suomessa. Yhdyskunnan perustamiseen tarvitaan 20 henkilöä sekä vakiintunut toiminta uskontunnustuksineen.

Me kuljemme kohti suurempaa monimuotoisuutta kaikilla elämän osa-alueilla. Uusia puhelinmalleja tulee koko ajan markkinoille, uusia tietokoneohjelmointikieliä syntyy kuin sieniä sateella, hengellistä ja materialistista tarjontaa on esillä kiihtyvällä vauhdilla. Ajatus synnyttää aina kaksi uutta ajatusta, ongelmanratkaisu kaksi uutta kysymystä, elämä on jatkuvaa jakautumista. Uskomuksista poikii uusia uskomuksia, muistoista uusia muistoja. Tämä on rekursiivisuuden kirous, jota oleellisesti pitää yllä elämänhalun jano, jota hindulaiset kutsuvat tanhaksi. Krishna opettaa Bhagavad Gitan 14:sta luvussa:

Tiedä, että rajas, himoluonne, on kahlehtimisen lähde ja elämisen halun jano, oi Kaunteya. Se sitoo ruumiissa asujan (sielun) toimintojen siteillä.

Janoamme eli haluamme elämänhalua! Eikö ole ihmeellistä, että jo tuhansia vuosia sitten on oivallettu asiat näin? Nykyään meillä on vain eri käsitteitä kuvaamaan asiaa, kuten aiemmin mainitsemani rekursiivisuus ja takaisinkytkentä. Huomattavaa on, että rajaksen ja tamaksen lisäksi myös sattva sitoo sielun ruumiiseen vaikkakin onnenautuuden ja tuntemisen kautta.

Raadollisesti ajateltuna vain kuolema pelastaa meidät tältä kierteeltä, sillä se on se ennalleenpalauttaja, joka palauttaa asiat samaan alkupisteeseen, ensin yksilön tasolla sitten myös kollektiivisella tasolla. Kuolema luo ikään kuin kiintopisteen elämälle. Ajattele, jos kuolemaa ei olisi, kuinka pitkään sitten jahkailisimme sitä, milloin on sopiva hetki astua tielle? Lukiessani Filokaliaa useita vuosia sitten huomasin sen merkillisen asian, että kuoleman mietiskelyä pidettiin myös ortodoksi munkkien keskuudessa erittäin tärkeänä henkisenä harjoituksena. Sen sanottiin olevan todellisen toivon ja onnen edellytys, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Tästä helposti ajatellaan, että se on vain pappien synkkämielisyyttä, mutta kun toisaalta tiedetään, että Filokalian kirjoittajat olivat nimenomaan munkkeja eivätkä pappeja ja koska kuoleman mietiskelyä pidettiin yhtä lailla tärkeänä myös buddhalaisessa ja hindulaisessa perinteessä (tietyissä harjoituksissa mennään jopa hautausmaalle mietiskelemään kuoleman prosessia), niin ei kai siinä pelkästä synkkämielisyydestä ole kyse, vaan enemmänkin syvällisestä pyrkimyksestä ymmärtää rajallisuuden, harhan ja pysyväisyyden erot.

Vanhat uskonnot ovat jakautuneet tuhansiksi pieniksi ja suuriksi virroiksi, jotka yhdistyvät toisiinsa ja muodostavat synteesejä. Tämä on jonkinlainen luonnon laki, jakautumisen ja yhdistymisen loputon kiertokulku. Kun tähän lisää sen, että olemme yhä suuremmassa määrin tietoisia yksilöllisistä oikeuksista eli koemme sisäisesti olevamme vapaita ajattelemaan ja uskomaan mitä haluamme, niin on helppo nähdä tässä uskonnollisten liikkeiden pirstaloitumisen syyt.

Uskonnollisia totuuden etsintään luokiteltuja moderneja rekisteröityjä liikkeitä tai yhdistyksiä on Suomessa n. 150. Pieniä rekisteröitymättömiä ryhmiä voidaan arvioida olevan jopa tuhansia eri paikkakunnilla. Kuinka peruuttamattomasti me sekä ympäristömme on muuttunut tässä mielessä? Jos meistä pikku hiljaa on kasvamassa omatoimisia, omnipotentteja Buddhia, niin eikö järjestöjen merkitys jää oikeastaan siihen, että ne aikansa palvelevat tarkoitustaan ja katoavat lopulta? Tällöin hengen tietoisuus kulkee yksilöissä eikä muita rakennelmia enää tarvita siihen ympärille.

Uskonnot metodina

Edellä olen enemmänkin ulkokohtaisesti kertonut mitä uskontojen tutkimus sisältää. Tutkimisessa voidaan käyttää eri metodeja hankittaessa materiaalia uskonnoista ja analysoitaessa saatua materiaalia. Ydinkysymykseni kuitenkin kuuluu, voidaanko uskontoa itsessään ajatella metodina? Metodina tutkittaessa maailmankaikkeutta ja itseä, jonka yhtenä tärkeänä päämääränä on jumalyhteyden luominen tai alkuperäisen yhteyden muistaminen, herääminen. Tieteellinen menetelmä pyrkii selittämään esimerkiksi luonnossa ilmeneviä tapahtumia toistettavissa olevalla tavalla niin, että menetelmää voidaan käyttää hyödyllisten ennusteiden tekemiseen. Toistettavuuden ja ennusteiden tekemisen ongelmaa uskonnoissa kuvaa hyvin Uudessa Testamentissa mainitut Jeesuksen sanat:

Tuuli puhaltaa, missä tahtoo ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.

Ennustettavuus uskonnollisessa metodissa on kovin helppoa. Vakavaa lupausta tullaan kokeilemaan heti, kun vähiten sitä odotamme, jokainen tulee epäonnistumaan uskonkokeessaan, koska herää epäilys. Kulkija kompastuu, kaatuu ja jopa luopuu uskostaan jossain vaiheessa elämäänsä, ainakin hetkeksi silloin, kun laskeutuu “sielun pimeä yö.” Näin on käynyt monelle mystikolle ja kokelaalle. Jos asiaa tutkisi pikaisesti, niin oikeastaan ainoaksi kysymykseksi jää enää metodin hyödyllisyys, jos se tosiaan on noin paikkansa pitävä ennusteessaan.

Mutta tämä ei tarkoita, etteikö uskontojen intressinä olisi sittenkin toistaa hengen yhteys, niin tavoittamattomalta kuin se kuulostaakin. Jokainen muslimin viidestä tiettyyn kellonaikaan suoritetusta rukouksesta, kristityn järjestetty sunnuntaimessu tai helluntailaisen hartaustilaisuus, uuspakanan rituaali tai buddhalaisen munkin meditaatiohetki on toistuva tilanne. Toistuvuus on tietynlaisen pyhyyden yksi selkeä edellytys. Hans J. Molin, hollantilainen sosiologi on oivallisesti nähnyt, että toistuva hengellinen tilaisuus osaltaan vahvistaa aiempaa yhteyttä ja osaltaan palauttaa asianomaiset keskeisen myytin äärelle. Myytin, joka on henkisen todellisuuden tulkinta. Toistuvassa hetkessä tapahtuu analogian kautta projektio tuonpuoleiseen, jäsenet sitoutuvat ja antautuvat hetkeen, tapahtuu pyhitys ja uskonto on määritelty taas yhdellä uudella tavalla.

Pyhyyttä toki voi kokea yksinkin. Kun olemme yksin hiljaa jonkin tuntemattoman, suuren tai vaikka kuoleman äärellä, voimme kokea pyhyyttä ja seesteisyyttä, johon liittyy oman pienuuden tai ykseyden kokemus. Yhteisössä muodostuva pyhyys taas sisältää konaation, yhteisten velvollisuuksien vakavuudella ja antaumuksella täyttämisestä koostuvan hengen. Konaatio on äärimmäisen tärkeä yhteisön elossa säilymisen kannalta yksilön initiaation rinnalla.

Mikä tältä osin erottaa uskonnon ja tieteen on se, että osaltaan tuosta pyhyydestä johtuen, osaltaan ehkä vielä uskonnollisen metodin kehittymättömyydestä johtuen, kokemuksia ei yleensä kirjata kovinkaan täsmällisesti ylös eikä niitä usein jaeta yhteiseksi hyväksi. Tämä tosin on hyvin ymmärrettävää, koska kokemukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja niiden analysointi ja jakaminen vaatii hyvin edistynyttä mielen toimintaa ja tietoisuustaitoja. Uskonnolliselta yhteisöltä vaaditaan myös tältä osin äärimmäistä hienotunteisuutta sekä varovaisuutta ja onkin tätä kautta hyvin perusteltavissa, miksi tietyt yhteisöt haluavat pysyä suljettuina sekin uhalla, että se voi antaa aiheen kaikenlaisille juoruille.

Ei kuitenkaan ole tavatonta, että hengen miesten ja naisten kokemuksia jaetaan helminä maailmalle. Aiemmin mainitsemani ortodoksisten kilvoittelijaisien tekstikokoelma, Filokalia on hyvä esimerkki, samoin muiden yksittäisten mystikkojen, esimerkiksi Pyhän Ristin Johanneksen ja Avilan Teresan kuvaukset kilvoittelusta ja heräämisistä. Mystillisille kokemuksille yhtäläistä kautta maailman kolkkien on pyhyyden, rauhan, paradoksaalisuuden, varmuuden ja sanoinkuvailemattomuuden tunne. Mutta ennen kaikkea ykseyden tunne. Melkein poikkeuksetta mystikot julistavat rakkaudesta, veljeydestä ja hyveellisestä elämästä, mutta olen myös laittanut merkille, että harvemmin nämä suuret mystikot pyrkivät yhteistyöhön muiden mystikkojen kanssa, vaan joko he erakoituvat tai heidän ympärilleen kasautuu oma tiivis oppilaspiiri ja kuulijakunta.

Ihmettelen sitä mikseivät suuret nykyajan gurut laita hynttyitä yhteen ja esimerkillään näytä, että heidän ykseyskokemuksensa juontaa juurensa samasta jumalallisesta lähteestä. Kun olen tutkinut suurten uskontojen historiaa, niin loppujen lopuksi aika vähän olen nähnyt tällaista synergiaa perustajien toimesta muiden uskontojen tai kulttuurien suuntaan. Ajattele millainen paneeli siitä syntyisi, jos Dalai Lama, Äiti Amma, Vishwananda, Eckhart Tolle ja Deepak Chopra haastattelisivat toisiaan samassa TV-lähetyksessä.

Mystiikka on helppo nähdä uskontojen ytimeksi ja aihetta on käsitelty paljon kirjallisuudessa, mutta vähemmälle huomiolle mielestäni on jäänyt niiden pienten ryhmien merkitys uskontojen sisällä, joita kutsutaan veljeskunniksi. Mystillinen kokemus on vapaan hengen mielenilmaus, joka usein nähdään spontaanina kokijan taustasta ja elämästä riippumattomana armon osoituksena. Mutta tarkemmin asiaa tutkittuani minulle on vahvistunut käsitys, että mystikot ovat usein käyneet pitkän vaiherikkaan elämän läpi. He ovat jonkinlaisen enemmän tai vähemmän järjestäytyneen uskonnollisen koulun suorittaneita sieluja, jos ei harvoja poikkeavia syntymälahjakkuuksia lasketa mukaan.

Uskonnollisen metodin kannalta juuri Shaolin temppelin munkit, Intialaisen ashramin asukkaat, Italian Assisin fransiskaaniveljeskunnan tai Espanjan Avilan karmeliittasääntökunnan harjoittajat ovat tärkeitä lähteitä, koska he itseasiassa omaavat kaikki käytännölliset menetelmät, vuosisatojen traditiot ja kokeet, suullisen perimätiedon ja kirjalliset tallenteet siitä, miten uskonnollinen yhteys tai gnosis on saavutettavissa heidän omassa järjestelmässään.

Uskonnolliselle etsinnälle totaalisesti pyhittäytyneet jäsenet luovat sen ponnahduslaudan, jolta mystiikka pääsee loistamaan. Tämän päälle instituutiot rakentavat jokapäiväisen ihmisen ihastusta ja uteliaisuutta herättävät freskonsa ja ikonostaasinsa. Tiukat säännöt ja hierarkia antavat vakavuuden ja omistautumisen tunteen, joka on välttämättömyys järjestelmän pidemmälle olemassaololle maan päällä. Mutta voiko mikään järjestelmä saada alkuperäisen mystikon kokemusta toistumaan jäsenissään? Enemmänkin näyttää siltä, että tulevien sukupolvien kokemus on toisaalta sama, mutta toisaalta nyansseiltaan eri, koska kehitys ei koskaan pysähdy. Kulttuurit rakentuvat toistensa päälle, oppilas kiipeää opettajansa hartioille ja viimeiset tulevat ensimmäisiksi.


Lähteitä

Tämänkin esseen ja podcast-jakson voit ladata koneellesi ja lukea PDF tiedostona seuraavasta linkistä: Uskonnot metodina.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this:
search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close